Vuoden ensimmäinen galleriakatsaus
Taidehiippari on jälleen palannut harhailemaan kuvataiteen poluille pienen joulutauon ja muiden kiireiden jälkeen. Gallerioiden vuosi käynnistyi hiukan eritahtisesti, mutta nyt ovat kaikki ehtineet jo avata näyttelynsä.
Aloitetaan pieni katsaus vaikka Forum boxista Camilla Vuorenmaan Areena-näyttelyllä. Tällä kertaa aiheena on sirkus; Camillalla on tapana hakea aiheita tällaisella ”etnografisella” menetelmällä jotain yhteisöä seuraamalla. Sirkus on aiheena vaikea, koska sitä on käytetty paljon ja siihen liittyy huimasti kaikenlaisia stereotypioita. Täytyy tässä sivumennen mainita, että vuosia sitten eräs hyvä ystäväni sai kesäduunin sirkuksen teltanpystyttäjänä. Tuoreelle ylioppilaalle siinteli mielessä proosallinen seikkailu pitkin kesäistä Suomea. Arki oli kuitenkin toista. Vaihtuvilla paikkakunnilla edessä oli aina sama pystytys- ja purkamishomma, siinä välillä rankkaa fyysistä työtä eläinten hoitamisessa ja vaikka missä. Siihen aikaan mukana kiersi vielä norsukin, jolle piti kantaa syötävää ja juotavaa. Ja sen seurauksena edessä oli luonnollisesti tuntien norsunpaskan lapiointi. Illat olivat tylsiä, eikä ollut juuri muuta tekemistä kuin juopotella. Tuosta kesästä tuli puhuttua kyllä monet kerrat. Ystävälleni mieleenjäävintä oli sirkuksen tiivis yhteisö, jossa välillä leimahteli riitojakin. Yhteenkuuluvuus oli silti tiukka. Toinen jakolinja oli esiintymisen hurmos (ja toisaalta senkin tylsyys samoine esityksineen), ja vastapainona arjen harmaa ankeus.
Näillä eväin ja Camillan töistä kovasti pitäneenä olivat odotukseni näyttelyn suhteen korkealla. En voi sanoa varsinaisesti pettyneeni, mutta tällä kertaa ehkä turhankin korkealle kohonneet odotukset jäivät täyttymättä. Edellisen näyttelyn jälkeen taltat ovat pysyneet hyllyssä ja työt ovat syntyneet siveltimellä. Hahmoissa on Camillan tyylistä tuttua rouheutta ja myös tarkoituksellista keskeneräisyyttä, jotka ovat myös viehättäviä. Luonnosmaisimmat työt niukkoine väreineen ehkä ovat sitä arjen ankaruutta, mutta minulle ne jäivät silti hiukan etäisiksi. Vaikka perinteiset kliseet tuleekin väistettyä, niin tirehtöörin ja klovnin hahmoissa ei toisaalta ole aivan poikkeuksellista syvyyttäkään. Forum boxin galleriatila keskustelee teosten kanssa sinänsä hyvin. Jäin miettimään, miksi töissä on niin vähän juuri sirkuksen yhteisöllisyyttä. Eikä shown säkenöintiäkään ole lähdetty hakemaan. Hahmot ovat usein irrallisia ja melankolisia, areenakin on tyhjä. Tavallaan näyttelyn dramaturgian voisi käsittää niin, että alakerran työt kuvaavat arkea, harjoittelua ja kiertämisen tylsää toisteisuutta – ja parven neonvaloissa kylpevä iso työ esitystä. Vaikka parven työ onkin ilmaisultaan jännittävä, silti tekninen kokeilu nousee jotenkin ohi muun ilmaisun. Ja sen inspiraatio on Brighton Pierin kuuluisa huvipuisto ja sen pelikavalkadi.
Camilla sai viisivuotisen apurahan, jonka turvin voi ilmaisua kehittää pitkäjänteisesti. Hienoa, että hän ei ole jäänyt toistamaan kehuja saanutta tyyliään. Minulle tämä tuntui jonkinlaiselta siirtymävaiheen kokoelmalta, jossa uusi ei ole aivan vielä puhjennut täyteen kukkaan.
Forsblomilla on kahden kotimaisen maalarin yhdistelmä: Riiko Sakkinen (s. 1976) ja Leena Nio (s.1982). Riiko tosin asustelee Espanjassa, minne hän muutti jo 2002.
Aloitetaan Riikosta, hänen näyttelynsä on vallannut ison salin lisäksi studion. Ensimmäinen tuntuma näyttelystä oli se, että jaahas, tämä on kaikki niin kovin tuttua ja koettua Sakkista. Näitä tuttuihin amerikkalaisen konsumerismin ja viihteen hahmoja hän on tehnyt jo vuosia – niihin on kytketty ironinen, asiat päälaelleen kääntävä slogan. Maalauksina, siis kuvina, ne ovat olemuksensa velkaa juuri niille mad meneille, jotka ovat kaupallisesta kuvastosta vastuussa. Pilkan ja käänteisen kulttuurin käsissä niitä on väännelty jo 60-luvulta lähtien. Sakkisen kohdalla ei voi välttää vertailua Jani Leinoseen, joka samalla tavalla ruhjoo brändejä. Olen pitänyt kuitenkin Sakkisen otetta terävämpänä ja antavan enemmän tilaa katsojan omalle ajattelulle. Minusta hän on myös maalarina taitavampi. Vaikka Leinosenkin töissä on oma huumorinsa, niin ne ovat perimmiltään kireitä ja totisia. Sakkisen keino on huumori, joka minusta on ehkä hiukan pehmentynyt. Paperitöissä kevyet gagit, siis vitsit, ovat hikan kertakäyttöisiä. Isoissa maalauksissa on oma vaikuttavuutensa ja ne toimivat paremmin. Riikolla on pian avautumassa näyttely myös Serlachiuksen Göstässä, Mäntässä. Sen aiheena on pakolaisuus, jota hän on käynyt tutkailemassa ympäri Eurooppaa, esimerkiksi Balkanilla. Riikolla oli taiteilijatapaaminen galleriassa siellä käydessäni ja vaihdoimme muutaman sanan. Mänttään on luvassa mm. ”kilometreittäin piikkilankaa”. Se kokonaisuus kiinnostaa minua enemmän kuin tämä ja kalutulta tuntuva aihepiiri. Brändi alkaa jo kahlita. Riiko on sillä kyllä kohonnut jo maalareitten keskiraskaan sarjan ottelijaksi. Siitä voi nousta ylempään sarjaan tai jäädä junnaamaan.
Finlandia-teos on Kiasman tekemä paskahankinta (tämä oli sanaleikki… vai oliko?).
Leena Nion paperitöissä on palapelien keskeneräisyydellä leikkiviä töitä, joiden illusorinen ilmaisu syntyy pikkutarkalla, kerroksellisella työskentelyllä. Siinä on itse asiassa paljon samaa kuin photoshopissa kuvien muokkaamisella kerroksilla ja maskeilla. Jossain vaiheessa isolla joukolla valokuvaajia oli muuten villitys tehdä kuviin palapeliefekti sinänsä yksinkertaisella manipuloinnilla. Pikkutarkkaa työtä ovat myös kankaita jäljittelevät maalaukset. Leenalle on aiemminkin ollut töissään tyypillistä teknisellä osaamisella briljeeraaminen, mikä on tuottanut katsojan silmää hämääviä syvyystunnelmia ja muita efektejä. Hänen edellisessä näyttelyssään pari vuotta sitten minua jossain määrin häiritsi tuo teknisen taituruuden ylikorostuminen. Toisaalta arvostan sen vaativuutta ja etenkin oman tyylin tutkimusretkiä. Näissä töissä teokset eivät enää tunnu itsetarkoitukselisesta briljeeraukselta, vaan ilmaisun ja osaamisen tasapaino on jopa huikea. Katseen problematisointi silmiä näyttämällä ja peittämällä teoksen hahmossa hän jatkaa johdonmukaisesti vanhojen teemojensa jalostamista. Akvarellit ovat hänelle uusi ilmaisuväline, mutta hän tekee sillä taidokasta jälkeä. Tosin teknisestä eroavaisuudesta huolimatta niiden olemus on pikemminkin öljyvärimäinen, tosin toki kevyempi. Banaalien aiheiden kirjo yhdistyy taidehistoriallisiin viitteisiin, missä on oma hauskuutensa. Hän on itse viitannut palapelien ja ristipistojen kuin maalauksenkin ajanvietteenä, mikä näitä yhdistää.
Harva kuvataiteilija päätyy lähes suoraan koulu penkiltä maan suurimman gallerian talliin, kuten Leena. Hän on saanut töitään museoihin kiitettävästi ja huomioitu useilla palkinnoilla. Minulle tämä oli näin alkuvuodesta sanottuna yksi ehdokas vuoden kiinnostavien näyttelyiden ehdokaslistalle. Katsotaan mitä muuta vuoden mittaan tulee eteen…
Forsblomilla käväisi muuten kulttuuriministerikin. Odottelin galleriakierrosta jatkaessani risteävätkö tiemme toisenkin kerran. Niin ei käynyt. Ehkä hän tyytyi Yrjönkadulla käyntiin.
Itse jatkoin Helsinki Contemporaryyn katsomaan Jukka Rusasen (s. 1980) näyttelyä. Hän on gallerian pitkäaikainen taiteilija ja aiheena on ollut jo vuosia peilata maalaustaiteen kieltä ja historiaa pelkistämällä. Kaiken epäoleellisen karsimalla päädytään abstraktiin ilmaisuun. Hän on nyt palannut myös tekstiilejä hyödyntäviin installaatioihin. Tiedän, että Rusasen työt jakavat mielipiteitä. Toiset pitävät kovasti, kun jotkut eivät saa niistä kovin paljon irti. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään. Oivallan kyllä hänen älyllisen lähestymistapansa, mutta puhtaasti fiilistasolla työt eivät herätä minussa suurempia intohimoja. Hassua sinänsä, että minusta kiinnostavimmat työt olivat yläkerran showroomissa. Tällä kertaa vaikutteet ovat tulleet Rubensin maalauksesta Leukippoksen tyttärien ryöstö. Kuvaparista voi jokainen tutkailla itse hänen ilmaisunsa ja ajattelunsa kierrosta.
Otan tähän vielä pari lyhyempää poimintaa. Sculptorissa on ehtinyt jo päättyä Päivi Häkkisen näyttely Helvetin syyllinen, jossa oli luonnollista kokoa suurempia ihmishahmoja. Lapiomaisine, valtavine käsineen niissä oli sellaista epätodellisen ja luonnollisen välimaastossa olevaa kierrettä, että ne jäivät mieleen. Niiden parissa tuli vastaan erilaisia tunnelmia, mikä on minusta aina kiehtovaa. Olisin siksi toivonut näitä tyyppejä vähän enemmänkin näyttelyyn. Ihmisen hahmo on silloin hieno kohde, kun se ei jää vain kopioimiseksi. Se on usein vain tylsää.
Samaa inhimillistä moniulotteisuutta, koomisuutta ja surumielisyyttä, elämän tuomaa fyysistä ja henkistä uurteisuutta on Galleria G:ssä Satu Kiljusen (s. 1955) kohteissa. Rehellisesti sanottuna pidin aihetta ensin siitä luettuani nykytaiteen parissa tunkkaisena: kasvoja esittäviä isoja maalauksia ja maalattuja kipsisiä näköisreliefejä. Olin kuitenkin väärässä. Nämä puhuttelivat tunnetasolla, psykologisella dialogilla. Näissä tyypeissä on tuttuutta ja vierautta kuin lähiökaupan kassajonossa. Edestä katsottuna kolmeulotteiset reliefit ovat kaksiulotteisia ja kaksiulotteiset maalaukset vaikuttavat veistoksilta. Isojen maalausten ja pienien reliefien yhdistäminen tuntui aluksi huonolta idealta, mutta mittakaavan vaihtelu kuljettaa katsojan huomiota jänniottävästi.
Satulla on vaikuttava historia taiteen parissa jo Jack Helen Brut -performanssiryhmästä lähtien. Opetustehtävissä hän on ollut viemässä akateemista koulutusta taiteessa eteenpäin. Ja tehnyt monenlaista taidetta. Iso elämänmuutos oli jättää opetustyö ja kulttuuripiirien hyörinä ja muuttaa saaristoon Kökariin työskentelemään. Se tuntuu ainakin tuottaneen rentoa ilmaisua, jossa tekninen osaaminen palvelee humaania aihetta. Nämä työt ovat kuin eräänlaisia novelleja tai proosarunoja, joissa on kertomus mutta ei pitkää tarinaa. Liikutaan myös dokumentaation ja fiktion rajoilla. Henkilöt ovat Kiljusen perhe- ja ystäväpiiristä. Reliefit on toteutettu kipsivaloksina savinaamiona tehdystä originaalista. Tämä henkilökohtaisuus ei katsojalle välttämättä ole merkityksellinen osa, mutta voi toisaalta johdattaa pohtimaan myös yksilön asemaa sukupolvien ketjussa.
Jos Satun töissä näkyy kokemus, niin samaa voi sanoa Kari Cavénista (s. 1954). Kierrätysmateriaaleista tehdyistä veistoksista tunnusmerkkinsä saanut, arte poveran tunnetuimpana tekijänä maineikas Kari on ollut niin monessa mukana, että en ryhdy tähän niitä listaamaan. Uusi näyttely on leikkisä, raikas ja pakottamaton ja myös kokonaisuutena onnistunut ripustusta myöten. Pari vuotta sitten taiteellinen työ vaikutti olevan hänellä henkilökohtaisista syistä jäämässä taka-alalle, joten tämä on eräänlainen comeback.
Mikko Paakkolan näyttely Brondalla sisältää lähinnä levylle akryylillä, öljyllä ja lakalla tehtyjä väritutkielmia. Töissä on sellaista maanläheistä otetta, joka vie perusasioiden äärelle (kuva vasemmalla). Näyttelyn nimikin on Laboratoire de rouge, labra punaiselle. Naapurissa G12 galleriassa Henry Wright kierrättää Malevitšin mustaa neliötä. Mainitaan vielä Kuvataideakatemian Project Roomissa Felipe de Ávilan näyttely Archaelogy of the Anthropocene, jossa töissä on käytetty öljyä ja pikeä. Ne ovat useamman aistin avulla koettavia. Se on kiinnostavaa. Taiteilija itse teoksensa ääressä.
