Vilpitön mieli

Rakkaat lukijani, ihan ensimmäiseksi täytyy pyytää anteeksi – teiltä molemmilta. Edellisestä päivityksestä on vierähtänyt jo hiukan turhan pitkä tovi. Näyttelyissä on kyllä tullut käytyä, mutta niistä raportointi on jäänyt. Kesänäyttelyissä kävin sen verran myöhään, että niistä ei ollut enää mielekästä kirjoittaa. Hiljattain avautuneista näyttelyistä tulossa on joitakin huomioita. Kesänäyttelyrintamalla haikeat jäähyväiset jätettiin Villa Roosan tapahtumalle. Kymmenen kesää siellä on ollut esillä mainiosti valittua ja entisen huopatossutehtaan tiloissa mukavasti esille ripustettua taidetta. Eerika Malkki ja Jari Granholm jatkavat kuitenkin työtään, ensi kesänä näemme Purnussa. Kiitokset heille mainioista näyttelyistä Orimattilassa!

Alkuvuodesta ilmestyi muistelmakirja Vilpitön mieli – miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. Se kertoo Jouni Rannan tarinan taidehuijarina; kirjurina on toiminut kokenut kirjoittaja Marko Erola. Kirjan antia käsiteltiin sen ilmestyessä lehdissä kattavasti ja kahlasi silloin jutut läpi, mutta ehdin tutustua kirjaan itse vasta nyt. En voi sanoa lukeneeni kirjaa – kuuntelin sen nimittäin äänikirjana. Olen vierastanut tuota formaattia, mutta tällaisessa muistelmateoksessa se toimi erinomaisesti. Raiko Häyrinen on lukijana todella hyvä. Teksti on jutustelevaa ja etenee joutuisasti, mutta se olisi kaivannut hieman enemmän taustoittavaa otetta. Hesarin Aino Frilander oli esimerkiksi tutkinut muutamia kirjojen faktoja ja osoittanut niiden virheellisyyden. Tauluja ei myytykään Sothebysillä, vaan Ruotsissa. Muutamissa muissakin kohdissa voi hyvin epäillä muistikuvien tarkkuutta. Mutta yhtä kaikki kyseessä on huima seikkailu taiteen maailmassa. Se on samalla myös elämäntarina, jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Minua olisi kiinnostanut kuulla enemmänkin tästä henkilökohtaisten tuntojen polusta. Nyt fokus on taidekaupan kiemuroissa ja siinäkin lopulta melko pinnallisesti.

Jouni Ranta on forssalaisen duunariperheen poika, joka jo nuoresta ryhtyi tavoittelemaan makeaa elämää ja helppoa rahaa. Korttihuijari ja ravivedonlyöjä ajautuu sattumalta taidemyynnin pariin ja sieltä lohkesikin helppoa kahisevaa. Viikossa tienasi enemmän kuin normaalityössä kuukaudessa. Jo alusta lähtien homma alkaa pyöriä väärennetyn taiteen välittämisen ympärillä. Ranta kyllä pyöritti Turussa ”oikeaakin” galleriaa, Turun taidesalonkia ja Helsingissäkin on taidemyynnillä tila. Näistä pitäisi pikemminkin puhua taidemyymälöinä kuin gallerioina, koska ei niissä ollut näyttelyitä samalla tavalla kuin nykytaidetta esittelevissä gallerioissa. Taidesalongin valikoimissa ei Rannan kertoman mukaan ollut väärennettyä taidetta, vaan se kulki eri kanavia pitkin. Ranta itse asiassa oli taidekaupan duunari, jobbari, diileri – ei mikään kärkihahmo. Hän osti teoksia Taiteilijalta (kuten kirjassa väärentäjästä puhutaan) ja kauppasi niitä eteenpäin sille taholle, joka myi ne varsinaisille keräilijöille. Taiteessa liikkui 80-luvulla rutkasti rahaa ja sekä aidot että väärennetyt työt liikkuivat. Raha ja maine taidealan ammattilaisena tuuppasivat Rantan niin paljon mielihyvähormoneja, että moraali venyi. Huijari hän tosin oli ollut jo vuosia, ja kirjaa rasittavat toisinaan typerät puolustelut rikolliselle toiminnalle: kuka tahansa olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Ei olisi, ja Rannan tekstistä tihkuva oman nokkeluuden ihailu tympeää. Taiteesta viehättyminen on päälle liimatun tuntuista. Ammattikoulun käynyt Ranta kertoo saavansa edelleen suurimmat tunnemyrskyt kasinolla ja galleriassa. Se kuulostaa huvittavalta, koska kirjassa ei taiteen sisällöistä puhuta mitään. Ei edes sivulauseissa teosten taiteellinen laatu nouse esille. Sen sijaan väärennösten tekniikkaa ja niiden käsittelyä sivutaan usein. Ja rahaa, se on tietysti se primus motor. Rannan ymmärrystä taiteesta kuvaa se, että hän nimittää Juhani Palmua yhdeksi maan taitavimmista maalareista. Hauskoja ovat kyllä muutamat tarinat Palmujen taideperheestä: isä Helge pyöritti Turussa galleriaa ja veljessarjasta löytyy useampiakin maalareita. Ja kaikilla viina sekoittaa pään. Nykytaiteen tekijöistä Ranta ei juuri perusta, vaan pitää heitä lähinnä säälittävinä tapauksina.

On vaikea uskoa, miten autokauppiassupliikilla ja lipevällä käytöksellään Ranta on kyennyt luomaan verkoston taidemaailmassa. Rivien välistä voi havaita, miten pinnallista ymmärrys on taiteesta ja sen vaikuttajista ollut. Kaikkein hämmentävintä on kuitenkin se, miten väärennetyt teokset ovat saaneet vahvistuksia eri museoiden asiantuntijoilta. Vielä 80- ja 90-luvuilla ei juuri materiaalitutkimuksia tehty. Provenienssit ei teosten historiatiedot ovat usein tekaistuja. ”Ateneumin tytöt” hyväksyvät melkein mitä hyvänsä. Varsinaisena taidekaupan sylttytehtaana Ranta pitää kuitenkin huutokauppoja. Hagelstam, Hörhammer ja Helander ovat levittäneet hänen mukaansa tietoisesti valtavan määrän väärennettyjä teoksia. Väärennösten kauppiaat myös käyttivät huutokauppakatalogien listauksia hyväkseen. Aivan ensimmäistä kertaa huutokauppojen leväperäisyydestä ei tosin puhuta. Esimerkiksi Otso Kantokorpi on jo vuosia sitten kirjoittanut siitä.

Thesleff, Schjerfbeck, Edelfelt, Gallen-Kallela, Halonen… ja pitkä lista hieman pienempien nimien töitä löytyy hänen omasta listauksestaan myydyistä töistä. Väärennösten kirjo onkin paljon laajempi kuin monesti kuvitellaan. Ranta naureskelee Pauliina Laitinen-Littorinille, jota pitää täysin diletanttina väärennösten suhteen huolimatta tämän rakentamasta maineesta taideväärennösten asiantuntijana. Rannan mukaan Laitinen ei tunnistaisi ainuttakaan väärää työtä.

Kun Ranta on oikeastaan ollut pikemminkin sutki välittäjä kuin iso tekijä, niin tarinan mielenkiintoisin hahmo on Taiteilija eli väärennöksiä tehnyt Veli Seppä. Hesarin Anu Nousiainen kirjoitta hänestä hyvän artikkelin, joka kannattaa tuosta linkistä käydä lukaisemassa. Tämä käytännössä itse oppinut maalari, koulutukseltaan hitsari, kykeni tehtailemaan lukuisten mestarien väärennöksiä. Ja puhutaan tosiaan tehtailusta, sadoista teoksista. Kirjan ilmestyttyä moni piti jupakkaa osoituksena siitä, että rahansa kannattaakin sijoittaa elävien taiteilijoiden teoksiin. Ranta tosin kertoo, että Veikko Vionoja hyväksyy väärentäjän työn omakseen ja signeeraa sen vielä varmuuden vuoksi taulun taakse. Hän tosin taisi olla tuossa vaiheessa jo melko iäkäs.

Ranta kärähti taidekaupoistaan ja istui pari vuotta vankilassa, vaikka poliisi taiderikostutkinta oli ja on heikkoa ja asiantuntemusta puuttuu valtavasti. Taidekauppojen ympärille syntyi oikeustapausten vyyhti, jota ei vieläkään ole käyty loppuun saakka.