Turvaton tila – agonistisia esseitä

Nopeuttava yllyke kirjan lukemiseen tuli yllättävällä tavalla. Herman Raivio käytti Hesariin kirjoittamassaan arvostelussa Miranda Julyn romaanista Nelinkontin termiä ”seksiä kuvataan graafisesti”. Naureskelin tätä Facebookissa. Suomen kielessä graafinen tarkoittaa nimittäin piirroksellista. Raivio oli sortunut englannin sanan graphic merkitykseen: havainnollinen, kursailematon, paljas. Tuo anglismi on lipunut esimerkiksi elokuva-arvosteluihin graafiseksi väkivallaksi, graphic violence. Kaltaistani kielipoliisia on huvittanut tämä piirrosten ilmestyminen romaaneihin ja leffoihin. No, joka tapauksessa postaukseni kommenteissa Raivion kirjaa suositeltiin. Olin pannut sen kyllä jo lukulistalleni, koska siinä käsitellään paria minua erityisesti kiinnostavaa aihetta eli kritiikin olemusta ja betonibrutalismia arkkitehtuurissa. Ja eivät toki muutkaan aiheet, kuten puhe seksuaalisen vapautumisen teemasta henkisessä kasvussa tai identiteettipolitiikan logiikka, huonoja ole. Päinvastoin.

Kun jo kirjan nimessä on harvinainen vierasperäinen sana, agonistinen, ja pelkästään esipuheen ja ensimmäisen luvun sivuilla on mainittu lukuisia filosofeja (Nietzsche, Žižek, Marx, Schmitt, Mouffe, Rancière, Foucault) lukija tietää olevansa sivistyneen kirjoittajan ajatusten äärellä. Harmi vain, että nimien pudottelu ei syvene wikipedian tasoa syvemmälle tässä kohtaa. Onneksi tahti myöhemmin sentään petraantuu.

Raivio selittää agonistista sen kreikkalaisia syntyjuuria myöten. Samoin lukija saa useiden muidenkin vierasperäisten sanojen selvennyksiä antiikin utuisista lähtökohdista saakka. Tuntuu, että tällainen selittäminen on Raiviolle lähes obsessio. Sehän muuten tulee latinan sanasta obsessionem ja ranskan obsession tarkoittaen alun perin piiritystä tai saartoa. Myöhemmin merkitys on saanut psykologisen ulottuvuuden mieltä pakottavasti ohjaavana asiana. Siis pakkomielteenä. Näin on joskus yksinkertaisempaa ilmaista asiat.

Raivio siis kertoo agonin viittaavan kreikaksi vastustajaan ja siitä kamppailuun. Antagonistinen puolestaan tarkoittaa vihollista. Eli agonistinen on vastapuoleksi asettumista, konfliktia. Oikein hyvä! Myöhemmin hän kyllä kertoo termin agonistinen demokratia olevan lähtöisin Chantal Mouffelta, vasemmistolaiselta yhteiskuntakriitikolta, ja aiheen olleen muidenkin filosofien työstettävänä. Idea on se, että hallittujen konfliktien kautta syntyy parempia päätöksiä. Tämä ei varsinaisesti ole mikään uusi ja mullistava teoria, sillä jo Hegelillä oli teesi-antiteesi-virityksensä, joka sai oman versionsa kuuluisissa jatkokäsittelyissä.

Eläintieteessä agonistinen tarkoittaa aggressiivisissa vuorovaikutussuhteissa eläimillä esiintyvää käyttäytymistä, joka sisältää hyökkääviä, pakenevia ja tyynnyttäviä elementtejä. Mutta tämä on  oivallista ja sopii hyvin meikäläisenkin mielenlaatuun!

Mennään siis asiaan. Ensimmäisenä Raivio ottaa käsittelyyn kulttuurikritiikin, sillä onhan hän itse pitkäaikainen kirjallisuuskriitikko. Kirjoituksia on ilmestynyt useissa julkaisuissa (Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti, Parnasso, Nuori Voima, Kritiikin Uutiset, Särö, Kiiltomato, Yliopisto-lehti ja Tiedetoimittaja). Tässä hänen kritiikkiä käsittelevässä esseessään on pari lähtökohtaista pulmaa, etenkin kun se on julkaistu alun perin Kritiikin uutisissa, siis asiaa tuntevalle kohderyhmälle.

Tekstissä huojutaan jatkuvasti sen suhteen, onko käsittelyssä kirjallisuuskritiikki vai kritiikki ylipäätään. Parista muuhun taiteeseen liittyvästä esimerkistä huolimatta kyse on kirjallisuudesta. Tässä olisi ollut hyvä olla selvä rajaus alusta lähtien. Myös sen sisällä tarvittaisiin tarkennusta. Raivio on laskenut Suomen Kuvalehden kritiikit – siis nimenomaan kirjallisuutta koskevat 120 tekstiä – ja jakanut ne myönteisiin, kielteisiin ja neutraaleihin. Samalla hän kuitenkin pohtii kritiikkejä esimerkiksi Nuoressa Voimassa. Ero yhden maan suurimman aikakauslehden viikottain ilmestyvillä kulttuurisivuillla ja neljästi vuodessa ilmestyvän marginaalijulkaisun (painos 900 kpl) välillä on monessa suhteessa iso. Parnasso (yhteinen toimitus SK:n kanssa) ilmestyy sentään kuudesti vuodessa ja painos 5000. Sitten on tietysti Hesari omassa kategoriassaan. Kritiikkien pituudet tekstinä ovat kaikissa erilaisia.

Raivio on ottanut tarkasteluun etenkin kielteisen kritiikin vähäisen määrän – ja moittii siis kritiikkoja vätystelystä. Kovin syvälle hän ei aiheeseen pureudu. Hän pitää vätystelyä ja ylipäätään pehmoajattelua ainoina syinä myönteisyyden suurelle määrälle.  No, minusta Raivio on tässä itse vätystellyt. Yksi syy positiivisuudelle on se, että kritiikkiä pääsee palstoille entistä vähemmän: on valittava kiinnostavimmat tarjoomat. Raivion pitäisi hyvin tietää, että aina siellä on joku tuottaja/ toimituspäällikkö juttuvalintoja tekemässä. Kun on joukosta valittava ja perusteltava juttuaiheena, kyllä ne ”hyvät” ottaa mieluummin kuin huonot. Karsinta on etenkin kuvataiteessa ankaraa.

Toiseksi lyhyt vajaan liuskan teksti ei anna mahdollisuutta ylipäätään kummoistakaan arvolatausta siihen ujuttaa, koska perustelua ei usein järkevästi saa mukaan. Siksi kritiikin pyhästä kolminaisuudesta kuvailu, tulkinta ja arvottaminen mahtuu monesti hädin tuskin ensimmäinen. Ei  hyvin kirjoitettu kritiikki mielestäni muutenkaan ole yksiulotteisesti myönteinen tai kielteinen. Tähtiä annetaan vain tietyillä aloilla. Siinä mielessä Raivio on kyllä haaskan jäljillä, että kritiikkejä kirjoittaa nykyisin myös nuorempi sukupolvi. Heillä ei ehkä ole rahkeita asettua millekään kannalle. Myös tietty haloefekti, fanittamisen haltioituminen on välillä häiritsevää. Kritiikin kohdalla on aina pyrittävä tekemään ero oman pitämisen ja muiden perusteiden suhteen. Kirjallisuuskritiikki on liian usein juoniselostusta. Raivio myöntää lytänneensä Riku Korhosen teoksen pinnallisen luennan perusteella, mikä on yksi tämän esseekokoelman ohjenuorista: pitää haastaa, mutta olla tarkka.

Kakkosesseessään Raivio ryhtyy näyttämään, kuinka haastaminen ja konfliktin luominen tehdään. Esimerkkejä löytyy tv-ohjelmista, esseistä ja tietenkin sosiaalisesta mediasta. Siihen hän ei ota kantaa, koskeeko tämä myös oikeaa elämää. Mutta hämmentäminen, rajojen rikkominen, röyhkeys ja trollaaminen ovat hänestä oivallisia tapoja heittäytyä agonistiksi. Jouko Turkka ja Markku Eskelinen ovat olleet hänestä kovia juuri tässä. Kirjan mainoksissa luvataan poleemista otetta, silti jotenkin Raivion omaa suhtautumista kuvaa tekstinpätkä Marja Sannikan juontamaan telkkariohjelmaan liittyvästä kuohunnasta. Raivio kirjoittaa Valtaojan käyttäneen n-sanaa, mutta jos nyt vähääkään on sitä särmää, voi kirjoittaa Eskon sanoneen neekeri. Ylipäätään Raivion tekstejä vaivaa luvatun ärhäkkyyden sijasta varovaisuus, hillitty älyllisyys. Minulle tuli mieleen vertauskuvana nyrkkeily, jossa punnituksessa uhotaan. Kehässä sitten Raivio kuitenkin väistelee ja peruuttelee, hiukan naputtelee kevyitä osumia etukädellä, mutta turhalta näyttää odottaa tyrmäystä tai edes napakkaa yläkoukkua. Hänelle kommunikaatiotilanteet jollain lailla hahmottuvat silti voittamiseksi ja häviämiseksi. Loogisesti se on kyllä agonistisen toiminnan kannalta väärin: jalostunut lopputulos pitäisi olla tärkein, ei voitto.

Luontevana jatkona haastamisen työkaluille Raivio soimaa ihmisten herkkänahkaisuutta eli huonoa provokaatioiden sietoa. Tämä liittyy identiteettipolitiikkaan: loukkaantuminen ja uhriutuminen ovat sen kasvualustaa. Raivio nostaa tarkasteluun ansiokkaasti näitä mekanismeja, leipoo teemaa eri kanteilta ja tuikkaa väliin kevyitä piikikkäitä kysymyksiä. Esimerkiksi hän kysyy, eikö väite rakenteellisesta väheksynnästä jotakin ryhmää kohtaan tavallaan tee tyhjäksi yksilön roolin. Hän mainitsee myös Teatterikorkeakoulun kohut Solonzin elokuvan katsomisesta ja Shakespearen lukemisesta, joita opiskelijat pitivät niitä loukkaavina. Raivio kysyy, tosin säyseästi: jos väkivaltaisen kokemuksen raja on tässä, miten nämä ihmiset ovat pysyneet hengissä aikuisiksi. Osuvaa on myös kuvaus siitä, miten uhriutunut vähemmistöihminen (seksuaali- tai rotukysymykset esimerkkinä) käyttää ryhmään kuulumatonta liittolaista välineenään. Näin hallitaan ilmatilaa, jossa toiset eivät oikeastaan voi toimia koskaan oikein – tai muuten kuin vaikenemalla tyystin. Raivio heittäytyy tässä kohtaa kehässä tuomariksi, joka ei itse osallistu otteluun vaan seuraa tapahtumia puolueettomasti. Siinä roolissa oman osansa saavat myös epäsensitiiviset moukat. Raivio tuomitsee kaikenlaiset väheksymisen varsinaiset ilmentymät, kuten tietysti kuuluukin. Pitää vain tehdä ero joutavan ja oikeutetun pahastumisen välillä.

Oikeastaan koko kirjan lukemisen ajan mietin, mille kohderyhmälle Raivio on mielestään kirjoittamassa. Tekstit eivät ole mitään Pirkka-lehden suuren yleisön tarinaa, toisaalta eivät ne lukuisten filosofien vilahtelusta huolimatta ole mitään raskaan sarjan akateemista pohdintaakaan. Raiviolle etenkin Nietzsche on tärkeä, ja esimerkiksi klassikkofilosofin kaunan, resimentin, käsite toimii hyvin identiteettipolitiikan kohdalla. Siinä kauna on tapa väistää omia syyllisyydentunteita tai huonoa oloa ulkoisen vihollisen avulla, eli loukkaantumisherkkä ihminen pitää tiettyjä muita mustavalkoisesti pahoina. Toinen Raivion usein lainaama filosofi on Jean Baudrillard, joka tunnetaan myös patafyysikkona – siis vaikeatajuisen monen hölynpölyksi luokitteleman lähes tajunnanvirran tuottajana. Eikä ole Nietzschekään mikään helppotajuinen. Kovin syviin analyyseihin tai teoreettisiin rakennelmiin ei mennä, pikemminkin sopivia sitaatteja on ripoteltu mukaan. Paradoksi on se, että mitä enemmän näitä filosofeja tekstissä näkyy, sitä ohuempaa on Raivion oma panos.

Mutta onneksi käsissä ovat kohta taas kehään sopivat hanskat, syke alkaa nousta ja lyöntivalikoimakin napakoitua. Parasta tekstiä kokoelmassa on nykyään suosittu aihe oman itsen löytämisestä ja seksuaalisesta vapautumisesta. Henkisen kasvun oppaiden falski psykologia ei ehkä ota Raision käsittelyssä lukua, mutta pistetuomiossa ei ole epävarmuutta voittajasta. Nautinnosta on tullut kuin monivitamiini aamiaisella, pakko ja hyvinvoinnin pelastaja. Ihminen on jotenkin outo, jos ei kurota mystiseen vapauteen ja löydä todellista itseään. Emansipaatio on uusi uskonto, mutta häpeä ihmisten itsensä virittämää. Tähän kaikkeen liittyvää puhetta ja symboleja Raivio kurittaa sarkastisesti. Muuten huumori on kyllä hänen teksteissään vähissä, vaikka se olisi tehokas hämmentäjä. Täytyy mainita vielä hänen kommenttinsa Saara Turusen näytelmän ja feministisen klassikon Hélène Cixous´n Medusan naurun yhteyksistä: rankaisija on yliminä potenssiin sata. Aina naisen kehoa rangaistaan. Tässä esseessä myös useat lainaukset filosofien teksteistä tuovat selvää lisäarvoa osoittaen vapautumissaagan tyhjyyden.

Odotin innolla Raivion käsittelyä betonibrutalismista: siinähän usein asetutaan joko puolustajien tai vastustajien joukkoon. Raivio asettuu ensimmäiseen porukkaan – mutta konflikti on jo unohtunut. Ei siitä, että moni pitää betonia rumana, oikein synny mitään jännitettä, eikä varsinkaan mitään uutta konfliktia. Raivio käy tunnollisesti läpi tyylisuunnan historiaa ja merkkirakennuksia, mutta ei se ole meikäläiselle tai monelle muullekaan kovin kiinnostavaa. Kaikki tuo on tiedossa, ja jos ei ole, löytyy googlella parilla klikkauksella. Problematisointi puuttuu lähes tyystin. Suomalaisista kohteista on mainittu muutama, mutta Briteistä monta (ei kuitenkaan sitä ensimmäistä). Jotenkin hämmästyttää myös se, että ollakseen brutalismin ihailija, Raivio ei astu sisälle rakennuksiin lainkaan. Rakennukset ovat kuitenkin paljon muutakin kuin niiden ulkoinen olemus. Brutalismissa tilankäyttö, sisätilan muodot, luonnonvalon ja keinovalon käyttö, sisäpintojen materiaalien valinnat ovat kaikki hyvin oleellisia. Raivion essee on siis alkeiskurssi aiheeseen ilman kuvia.

Toiseksi viimeinen essee käsittelee pääosin Jonathan Littellin romaania Hyväntahtoiset. Raivio analysoi kirjaa sinällään hyvinkin ansiokkaasti – mutta tässäkin se agon, konflikti on jossain karkuteillä. Toki kirja herätti aikanaan kovasti huomiota ja fiktiivinen natsi pääosassa moitteita, mutta ei tämä teksti polemisoi sitäkään. Sieltä löytyy väite, että koskaan aiemmin fiktiossa ei ole natsi ollut pääosassa, uhrit kyllä. Se ei pidä paikkaansa. Kirjallisuudesta löytyy  Martin Amisin Ajan suunta ja Albert Speeristä on tehty useampikin tv-elokuva hänen muistelmiensa pohjalta.

Raivio ei siis ole aina ihan tarkka yksityiskohdissa. Kun hän käsitteli turvallisen tilan käsitettä, hän protestoi väitettä sen sallimasta konfliktien virittämisestä. Asialla on siinä mielessä erityistä merkitystä, koska hän provosoi kirjansa nimellä turvallisten tilojen oheisajattelua eli jatkuvan hoivan kaipuuta ja loukkaamattomuuden eetosta. Raivio on  väitteineen kyllä väärässä. Turvallisen tilan määritelmässä todetaan mm. ”Ota vastaan uudet aiheet, henkilöt ja näkökulmat ennakkoluulottomasti. Suhtaudu jokaiseen vastaantulevaan asiaan ja tilanteeseen mahdollisuutena oppia uutta ja kehittyä.” Kiellettyä ovat oletukset seksuaalisuudesta, sukupuolesta, kansallisuudesta, etnisyydestä, uskonnosta, arvoista, sosioekonomisesta taustasta, terveydestä tai toimintakyvystä. Kaikilla pitää siis olla mahdollisuus osallistua keskusteluun, esittää näkemykset ja asettua vaikka vastarintaan. Mutta toisen persettä, naamaa tai rukouksen laatua ei lähdetä mollaamaan. .

Kirjan viimeisessä luvussa Raivio muistelee teinivuosiaan tamperelaisena (tai oikeastaan läheisen maaseudun) punkkarina. Tekstikin on lähes kuin 16-vuotiaan näppäimistöstä. Se ei ole kiinnostava edes nostalgiana. Yhteys agonismiin on ohut: punkkarit olivat yhteiskulttuurin kanssa konfliktissa. Hoh hoijaa! Teksti omalla tavallaan jopa vetää mattoa alta koko muulta kirjalta. Puberteettisesta uhostako tässä olikin kysymys? Ja vaikka Raivio toisin arvelee: kyllä me Stadissa pidimme tamperelaisia juntteina, niin punkkareita kuin muitakin. E se ollut yhtenäinen alakulttuuri.

Herman Raivio

Turvaton tila – ag0nistisia esseitä

Vastapaino 2024