Tamara Piilola & Jenni Hiltunen
Laskeskelin pari päivää sitten käyneeni alkaneen vuoden aikana noin 50:ssä näyttelyssä. Sitä kai voi pitää suhteellisen ahkerana taiteen seuraamisena. Olen huomannut siihen liittyvän kaksi toisilleen vastakkaista ilmiötä.
Kun katsoo paljon taidetta, omat mieltymykset terävöityvät. Oppii ymmärtämän omaa makuaan ja mieltymyksiään. Samalla näkee, millaisia vaikutteita liikkuu, miten eri tekniikoilla tehdään mielenkiintoista jälkeä ja mitä se vaatii tekijältä. Voisi kai sanoa, että kuten missä tahansa lajissa: harjoitus kehittää. Se tarkoittaa myös sitä, että antaa tilaa omalle vaikutelmalle, aistien välittämälle havainnolle. Käyn usein katsomassa kiinnostavan näyttelyn pari kolme kertaa, ensin hyvin spontaanisti ja sitten analysoidummin. Myös oma mielentila voi vaikuttaa tulkintaan.
Tiiviistä taideharrastuksesta seuraa ilmiö, josta olen hyvin tietoinen ja yritän pitää asian mielessä. Kiire ja kärsimättömyys saavat joskus ohittamaan teoksia, joiden toimivuuden ymmärtäminen edellyttää paneutumista ajan kanssa. Tämä on pitkien videoteosten kohdalla tyypillistä. Jos se ei nappaa lyhyen katselun jälkeen, niin ei tule välttämättä katsottua varttia (tai joskus paljon pidempiäkin aikoja). Tähän liittyy myös yksi näkökulma, joka kytkeytyy myös haluuni nauttia taiteesta ihan vain tässä ja nyt -kokemuksena. Ei niin kovin harvoin teoksissa on raskasta älyllistä purkamista vaativia johtolankoja tai taidehistoriallisia viittauksia. Vaikka ne sopivassa suhteessa lisäävät teoksen tulkinnallista moninaisuutta, niin minua ne myös vieraannuttavat. Ja ehkä olen myös liian yksinkertainen ja taidehistorian tietämykseni liian kapea saadakseni silloin riittävästi irti.
Kun käy katsomassa paljon, niin kaikesta ei ehdi myöskään kirjoittaa blogiin. Joskus joku erinomainen näyttelykin voi jäädä aikataulusyistä syrjään. Näin kävin kesällä Didrichsenillä mainion Tamara Piilolan (s. 1977) näyttelyn kohdalla. Ja nyt melkein käy samalla tavalla: näyttely TM Galleriassa on avoinna enää neljä päivää.
Piilolan maalauksissa ollaan luontokuvauksen äärellä, johon liukuu useita erilaisia tunnelmia. Joissakin edessä on mystinen, mielikuvituksen ja tummien varjojen maisema. Niissä on jopa hyvin paljon rousseaulaista viidakkoa. Toisinaan puiden keskeltä löytyy rojuja ja jätteitä vieden ajatukset haavoittuvuuden äärelle. Löytyy myös kulta-ajan tai impressionistisen maiseman henkeä, joskin aina vahvasti omalla tyylillä suodatettuina. Niissä korpimaiseman sijasta hallitseva on talousmetsän yksitoikkoisuus. Tyylillisesti hän sekoittaa valokuvamaisuuden pintaa ja esittävyyttä rentoon siveltimen jälkeen. Tyypillistä on myös suorien kurinalaisten linjojen sekoittaminen rehevään luontoon. Kookkaat vaakatasossa levittäytyvät maalaukset myös hallitsevat näkökenttää. Didrichsenillä työt istuivat tilaan kuin sinne suunniteltuina ja ulkona näkyvät vesialtaat täydensivät vaikutelmaa. Nyt Taidemaalarien galleriassa tila on hiukan ahdas, mikä vie tehoja kokonaisvaikutelmalta.
Mukana on myös kuva kesäisestä Didrichsenin näyttelystä.
Didrichsenin viime kesän näyttely.
Jäin näyttelyn jälkeen miettimään siihen liittymättömänä mutta innoittamana sitä, miten erilaisten sähköisten päätelaitteiden muodon muuttuminen vaikuttaa havaintoon kuvista. Telkkarin ja läppärin kuvasuhde on muuttunut nopeassa tahdissa, tabletit ja puhelimet ovat esimerkiksi valokuvan kannalta myös rajoittavia.
Toinen juuri nyt esillä oleva kiinnostava maalari on Jenni Hiltunen (s.1981). Hänethän julkisuudessa tunnetaan enemmän videoteoksistaan, etenkin Kiasmassa esillä olleesta työstä saamenpukukohuineen. Mutta ei siitä nyt enempää. Forsblomilla hän on saanut työnsä isoon saliin eli ainakin galleristi uskoo hänen vetovoimaansa. Kookkaat maalaukset tuntuivat ainakin kiinnostavan yleisöä ja Wihurin säätiökin kävi ostamassa yhden ison työn. Kävin tapaamassa Jenniä gallerialla ja juttelemassa vaikutteista. Minulla on monen mielestä ehkä hiukan nurinkurinen asenne taiteilijan omaan kertomaan töistään: haluan teosten puhuvan itse, enkä juuri edes halua kovin laajoja selityksiä. Ja etenkin en niitä kaipaa, jos tarjolla on löysää taidepuhetta. Minulle se on sama kuin ryhtyisi lyriikkaa selittämään; jokaisen oma kokemus on kuitenkin ensisijainen. Yksi syy Jennin oman näkemyksen hakemiseen oli se, että hänen töissään on moni nähnyt vahvoja Chantal Joffe -vaikutteita. Minustakin tämän gallerian edustaman britin työt ovat tosiaan hyvin läheisiä tyylillisesti. Tosin maalauksissa kaikki on kierrätystä. Janni itse kertoi Alice Neelen olleen hänelle tärkeä, samoin Marlene Dumas. Nyt kun Hockneyn näyttely on esillä Lontoossa, niin jokainen voi lehtijutuistakin todeta: hänen vaikutuksensa on monen maalarin töissä hyvin vahva. Ja löytyyhän yhtymäkohtia lähempääkin. Rauha Mäkilän töissä on paljon samaa kuin Jennin aiemmissa töissä, ei enää niinkään näissä. Karoliina Hellberg ja Jenni jakavat mieltymyksen Matisseen, mikä näkyy esimerkiksi Wihurin ostamassa punapukuisen naisen työssä. Ilmapiirissä on jotain kiehtovaa, Hiltusella ihmisen välittämänä ja Hellbergillä ilman niitä.
Monen mielestä selin oleva nainen on maalauksena kiehtovin. Miksi? Siinä ehkä säilyy henkilön arvoituksellisuus, joka muissa tyhjenee nopeammin. Ehkä siinä on enemmän tarinaa, joka panee mielikuvituksen liikkelle. Työ on näiden vuoden aikana syntyneiden töiden vanhimpia.
Maalaukset ovat lähtenee liikkeelle valokuvasta, joka on poimittu lehdistä tai somesta. Henkilöt ovat niissä siis anonyymejä persoonia. Usein henkilöiden ilmeet ovat muotikuvalle tyypillisiä lakonisen ilmeettömiä ja etäisiä, asennot samoin. Katsojana ei siis välttämättä pyri samastumaan ihmiseen kuvassa tai edes hakemaan niistä emotionaalista kaikua. Tätä korostaa se, että henkilö ja tausta sulautuvat yhdeksi pinnaksi. Leikkiminen valokuvan ja maalauksen rajalla on myös tietoista. Sattumoisin Jennin mies on valokuvaaja, jonka portfliosta löytyy muotikuvaa. Maalausten viileys uskoakseni myös jakaa katsojia. Jos odottaa yhä uudelleen hätkähdyttävää ja raapivaa kokemusta, niin sitä ei erityisemmin löydy. Tasot ovat enemmänkin visuaalisia. Kun Neelen tai Joffen kohdalla tehot ovat juuri henkilöiden tunnetilojen kaivelussa ja persoonien korostamisessa, niin näissä töissä kohteena on pikemminkin esittämisen kulttuuri. Jollain lailla siis enemmän selfie-aikakauden heijastumaa, vaikka ne eivät suinkaan ammenna tyyliteltyjen omakuvien laarista. Muotikuvissa outous ja rujous on keino, jota käytetään harkitusti vain tiettyyn rajaan saakka. Aiempiin töihin verrattuna pidin vahvemmasta ja rohkeammasta siveltimen käytöstä, jossa näkyy myös maalaustapahtuman tekeminen. Aiemmin jälki oli joko vähemmän esittävää mutta elävää, tai sitten esittävissä jotenkin jäykkää. Näissä töissä yhdistyy paremmin kummatkin parhaat piirteet.
Täytyy vielä tähän loppuun mainita, että onhan nyt esillä myös kokeneempien sukupolvien tekijöiden töitäkin. Rafael Wardi (s.1928) ja Silja Rantanen (s.1955) ovat suomalaisen maalaustaiteen suuria nimiä. Ensin mainitun näyttely on Taidesalongissa ja jälkimmäisen Anhavalla. Wardi on ahkeroinut kokonaisen näyttelyllisen uusia töitä, joista oli jo avajaisten aikaan myyty useita. Iästään huolimatta hän oli paikalla virkeänä ja iloisena kuin nuori veijari. Wardin työt ovat minusta usein sillä tavalla solipsistia, että olen kokenut monesti vaikeaksi löytää niihin omaa näkökulmaani. Ne ovat siis leimallisesti hänen kokemusmaailmansa tulkintoja. Hän ei maalaa abstrakteja töitä, vaikka ne usein vaikuttavat siltä. Keltaisen hallitsevuus on hänen tavaramerkkinsä. Muutamat hänen töistään ovat hyvin mieleenpainuvia juuri valon tarkastelun kautta; sellaista hehkua on vaikea tavoittaa. Toisaalta sama valo läpäisee melkein kaikki työt niin pitkältä ajalta, että on ollut ainakin minulle vaikea löytää niistä uutta.
Silja Rantasen töiden lähtökohta on yleensä pelkistetysti sanottuna muoto tai tila. Oman sukupolvensa kärkinimiin kuuluva Rantanen jatkaa edelleen tyylilleen uskollisena, tosin teosten koko on menneistä ajoista pienentynyt. Nyt mukana on kyllä myös kookaskin maalaus. Rantasen ja samoin kuin vaikka Marika Mäkelän töiden viehätys on minulle niiden ajattomuudessa, muodot ja värit ovat sellaisia peruselementtejä että niihin ei kyllästy. Toisaalta ne eivät myöskään herätä suuria intohimoja allekirjoittaneessa, kuten taide parhaimmillaan tekee.
