Suomalaisen mediataiteen ensimmäinen vuosisata

Lukaisin mediataiteen historiaa käsittelevän uutuuden, ja herättihän se ajatuksia. Paljon on kiinnostavaa asiaa, mutta myös puutteita, joita olisi topakammalla toimittamisella saanut karsittua.

Olin elokuun lopussa myös teoksen julkistamistamistilaisuudessa Kiasman teatterissa, joka oli melkeinpä viimeistä tuolia myöten täynnä. Kiinnostusta aiheeseen siis tuntui riittävän. Kirjan taustalta löytyy monia eri tahoja yhdistävä MEHI-projekti eli madiataiteen historian kartoitus.

Heti alkuun täytyy tietysti kysyä: mikä mediataiteen määritelmä on? Esipuheessaan kirjan toimittajat Heidi Tikka, Petri Kuljuntausta, Tytti Rantanen ja Minna Tarkka eivät lähde tarkkaan erittelyyn. Se on näin monimutkaisessa aiheessa ihan oikea ratkaisu, mutta aiheuttaa myöhemmin lukijalle melkoisia haasteita.

”Mediataide on mediaa käsittelevää ja sen välineitä käyttävää taidetta.” Ja perässä todetaan sen liittyvän tekniikan kehittymiseen. Määritelmä on siinä mielessä yhtä tyhjän kanssa, että ensin pitäisi tietysti määrittää, mikä se media oikein on. Sillä on nimittäin asiayhteydestä riippuen monia erilaisia merkityksiä. Latinassa medium tarkoittaa julkisuutta (ja keskikohtaa). Yleiskielessä media on nykyisin jokseenkin synonyymi tiedotusvälineille. Se on toisaalta kanava, tiedon välittäjä, mutta samalla myös väline (siis se käytössä oleva tekniikka laitteineen).

Kirjassa mediataide on kuvaan, ääneen, tilaan ja aikaan perustuvaa tekemistä. Näiden uumenista löytyy merkitysten ja tunteiden vuoropuhelua – siis hieman lyhentäen lainattuna kirjasta. Ei siis edelleenkään kovin täsmällistä, mutta sallitaan vapaus. Mediataide on ollut kaatoluokka muu, kun perinteiset taiteen ilmaisukanavat on listattu. Siitä tunnetusti on ottanut nimensäkin MUU ry, joka edustaa mediataiteen tekijöitä.  Johdannossa kirjoittajat ovat nostaneet suomalaisen mediataiteen määrittelyn poikkeukseksi kansainvälisestä luokittelusta, koska se ”mahdollistaa marginaalisten taiteen muotojen pääsyn rahoituksen piiriin.” Minusta se on hankala perustelu. ”Mediataiteen kenttä kattaa taiteen, teknologian ja median välimaastoon sijoittuvia toimintatapoja”, on toinen lisämäärittely (eikä mediaa siinäkään ole täsmennetty). Ja ”tässä teoksessa mediataide saa kenties tähän mennessä laajimman tulkinnan Suomessa.”

Kansainvälisesti New media art terminä viittaa juuri uuteen, sähköiseen teknologiaan (mutta kattaa myös performanssit, kun niillä on yhteys tekniikkaan). Suomessa Kielitoimisto määrittää mediataiteen näin: uusinta (sähköistä) viestintätekniikkaa ja tietokonetta hyväksi käyttämällä luotu taide. Meillä siis ollaan omilla linjoilla, mutta aika löyhin perustein. Palaan vielä tämän laajuuden aiheuttamiin pulmiin lukijan kannalta.

Surullinen uutinen Minna Tarkan menehtymisestä syöpään vain 62-vuotiaana oli uutisissa samana päivänä kuin kirja julkaistiin. Alan keskeisiin vaikuttajiin kuulunut Tarkka on ollut monissa vaiheissa ja eri rooleissa näkyvä tekijä. Hän oli myös mainitun MEHI:n hankevastaava. Valtionpalkinnonkin mediatataiteesta hän sai 2017. Tuolle palkinnollekaan ei muuten ole yksiselitteistä taiteenlajimääritelmää.

Teos on kookas, niin sanottujen isojen kahvipöytäkirjojen kokoluokkaa. Pehmeäkantisena sen käsittely on tosin hiukan hankalaa. Painoasu on kiitettävän huolellinen. Kirja houkuttelee siis esineenä. Kirjoittajia on peräti 37, joten tekstien kirjavuus on luonnollista. Siihen myös kulminoituu toinen kirjaa määrittävä piirre, joka korostuu tuon ensimmäisen eli löyhän määrittelyn vuoksi. Osa teksteistä on melkein taidehistoriallisen tutkimuksen tyyppisiä esseitä – ja melkein sana on tässä tarkoituksella. Käsitteitä ja lähdeviitteitä on käytetty akateemiseen tapaan (tosin ei aivan samalla täsmällisyydellä), mutta tekstit eivät varsinaisesti ole osa taidehistorian kontekstia tai akateemista diskurssia. Toisin sanoen kirjan kohderyhmä eivät ole taidehistorian parissa työskentelevät akateemiset, vaan muut. Mutta ketkä muut? Kirjan kolmas pulma onkin nimittäin kohderyhmän mieltämisessä. Katsotaan löytyykö sellainen tai sellaisia.

 

 

Kun samaan opukseen on sullottu mukaan näitä akateemistyyppisiä tekstejä, eri yksilöiden nostalgissävytteisiä muisteluita alan vaiheista. yksittäisten teosten ja tekijöiden esittelyjä, tuotanto-organisaatioiden ja festivaalien listaamista ja vielä eri teemoihin keskittyvien tai eri tekniikoita käyttävien suuntausten pohdintaa, on käsissä melkoinen sekametelisoppa. Sitä vielä korostaa sisällöllinen jaottelu: alaa ei esitellä kronologian mukaisesti. Toisaalta myöskään jäntevää jakoa välineen tai tekniikan mukaan ei ole, tai sisältöjen tai teemojen perusteella. Tai se on kai ollut tarkoitus, mutta lukujen otsikoiden alle on uinut siihen heikosti istuvaa materiaalia. Luvut, kuten Elo, ympäristö ja muunlajiset tai Tilallisuus, ruumiillisuus ja kokemus ovat liian huokoisia käsitteitä luodakseen ryhtiä. Lukijalle on melkoinen ponnistus alun historialuvusta pompata nykyiseen biotaiteeseen. Sitten kuitenkin viimeisessä luvussa Yhteisöt, skenet ja marginaalit ollaan jälleen aika tavalla historian parissa. Alun historialukuun osuu Marikki Hakola, mutta 1988 prustettu MUU ry onkin käsittelyssä viimeisessä luvussa. Välillä teksteissä kyllä on kronologista määrittelyäkin eli puhutaan pioneereista, analogisesta ajasta ja digitaalisesta vaiheesta. Tai vuosikymmenistä 60- ja 70-lukujen kokeilijoista, 80-luvun murroksesta ja 90-luvulta eteenpäin tulleesta teknologiasta. Aikajana on kirjan lopussa, mutta yhtä hyvin se olisi voinut olla alussa. Henkilöhakemistoa ei ole mutta lähdeluettelo on (joskaan ei akateemisessa mielessä käyttökelpoinen, koska tekstien viittauksia on sieltä vaikea poimia).

Huimapäitä mediataiteen tekijöinä oli jo sata vuotta sitten, mikä on monella tavalla uuttakin tietoa ja avattu kirjassa vallan mainiosti. Eric Tigerstedt oli keksijänä kansainvälisestikin aikaansa edellä, ja muitakin löytyy. Tigerstedt kehitti äänen tallentamiseen liittyviä tekniikoita, ja hän olisi voinut nousta paremmalla tuurilla legendaksi äänielokuvan saralla. Kurenniemen ja Ruutsalon osalta odotin jotain tuoretta näkökulmaa ja vanhaa täydentävää tietoa, mutta ei sieltä juuri mitään ennen lukematonta saanut irti. Hyvä toki näinkin. Keskustelin taannoin erään oman juttuni yhteydessä Asko Mäkelän ja Perttu Rastaan kanssa mediataiteen vaiheista; molemmat ovat olleet 80-luvulla tärkeitä taustavaikuttajia. Tuolloin juttutuokioidemme aikaan tätä MEHI-projektia oltiin käynnistelemässä, mutta se ei ollut vielä realisoitunut. Totesimme, että alan vaiheita olisi hyvä saada järjestelmällisesti kirjattua. Ja sitä on tässä tehtykin. Pulma lukijan kannalta on kuitenkin se, että liian moni teksti jää sisäpiirin nostalgisoinniksi. Ja kun monet teokset ovat olleet esillä hyvinkin marginaalisissa paikoissa ja vain lyhyen aikaa, on tekijöiden ja teosten luetteleminen lukijan kannalta melkoisen puuduttavaa. Olen nähnyt mediataitedetta varsin paljon, mutta varhaisempia vaiheita en ole ollut todistamassa. Kiva, että joku on ollut – mutta ei se oikein riitä tekstin sisällöksi.

Niihin ja samoin myöhempiinkin vaiheisiin liittyen olisi ollut erittäin kiinnostavaa lukea, millaisia ja mistä olivat tulleet tekijöiden vaikutteet. Jossain sivulauseissa mainitaan nimiä, kuten Nam June Paik tai vastaavia, mutta muuten eletään kuin tyhjiössä. Ulkomailla käyntejä mainitaan kyllä, ei kuitenkaan esimerkiksi sitä, oliko meikäläinen avantgarde sitä vain omasta mielestään vai myös kansainvälisesti. Menneiden muistelussa olisi siis tarvittu selvästi tiukempaa kustannustoimittamista, jotta näkökulma olisi ollut terävämpi. Muisteluissa korostuu muutama piirre. Mediataide oli pitkään marginaalissa, tekijöitä oli pieni joukko ja monet toimivat kskenään vuorovaikutuksessa, yhteydet myös moniin muihin alakulttuureihin olivat tiiviit ja jopa painoivat viiteryhmänä enemmän kuin kuvataiteilijat. Viimeksi mainittujen suuntaan oli antipatiaakin apurahajärjestelmän vinoutumista johtuen. Varhaisen, toisin termein analogisen eli 70-luvulta alkavan ja 80-luvulla kehittyvän mediataiteen vaiheita muistelevat ovat kirjanneet hyvin sen pienen piirin, ja sisäänlämpiävyyden tunnetta on ulkopuolisen hiukan vaikea käsitellä. Toisaalta väitän, että myös teatterin, valokuvan ja muunkin kulttuurialan tekijöillä oli vahvoja siteitä ajan kaupunkikulttuurin uusiin muotoihin, ei vain mediataiteen tekijöillä.

Kun arviot alan kehityksestä koskevat digiaikaa, siis 90-luvun alkupuolelta nykyaikaan, huomataan mediataiteesta tulleenkin valtavirtaa. Varsinkin heijastettavat teokset ovat museoiden ja gallerioiden suosiossa. Ne ovat logistisesti helppoja ja yleisö on kiinnostunut. Yllättäen tätä valtavirtaistumista ei kirjassa juurikaan pohdita, ja kirjoittajat tuntuvat jopa vierastavan tällaista suuren yleisön ”kosiskelua”. Esimerkiksi Leena Kuumola näkee nykyisen videotaiteen laittaneen muodon sisällön edelle ja antautuneen markkinavoimien houkutuksille. Aito kokeilevuus on jäänyt. Minun korviini tämä kuulostaa hiukan samalta kuin erään naapurivaltion taannoiset puheet ja syytteet formalisteista. Taide elää ajassa, joten kritiikki on minusta hiukan turhan suoraviivainen. Toisaalta yhdyn kyllä siihen ajatukseen, että etenkin museoissa valttia nykyisin on mittakaava, spektaakkeli. Bigger is better. Kokeilevaa, anarkistisesti kyseenalaistavaa taidetta ei kyllä ole koskaan kovin suuria määriä museoihin päästetty.

Nykyisistä tekijöistä käsitellään useita tunnettujakin nimiä, mutta myös monia marginaalissa olevia ja vasta uraansa rakentavia tekijöitä. Vain osa AVEK-palkinnon tai mediataiteen valtionpalkinnon saajista tulee edes mainituksi, saati käsitellyksi perusteellisemmin. Toki heistä muutamat ovat mukana kirjan tekijöinäkin kuten Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen, jotka kertovat teoksestaan Valituskuoro. Kun kirjoittaa omista teoksistaan, on toki mielekästä kertoa teoksen tuottamisesta. Kun aikaa on kuitenkin vierähtänyt, olisi kiinnostavampaa problematisoida asioita. Teemu Mäki ja Merja Puustinen siinä onnistuvat kuitenkin ihan hyvin. Esimerkiksi mediumin, välineen ja aiheiden valinnan yhteyttä olisi voinut pohtia paljon syvemmin, ja ehkä juuri tuon valtavirtaistumisen mekanismeja. Myös se, että samat taiteilijat tekevät monella eri välineellä, olisi ansainnut paljon enemmän huomiota. Mediataiteen identiteetti erillisenä alana huojuu. Ehkä se on syy siihen, että monia taiteilijoita on jäänyt analyyseistä pois. Toisaalta mukana on esimerkiksi Suohpanterror, joka ei ainakaan itselleni ensisijaisesti ole mediataidetta. Kollektiivi tekee monenlaista, performanssejakin, mutta aktivismin sijoittaminen mediataiteen edustajaksi on pulmallista. Toisaalta esimerkiksi Saara Ekströmiä ei kirjassa edes mainita, vaikka hän kuuluu AVEK-palkittuihin ja on kansainvälisesti menestynyt kokeellinen mediataiteilija. Voisin nostaa muitakin nimiä melkoisen listan, mutta se ei ole sinänsä tarkoituksenmukaista – mutta antaa aihetta kyseenalaistaa mukaan ottamisen perusteita. Minua vaivasi usein lukiessani ajatus siitä, että kirjoittajat nimenomaan haluavat vetää yhtäläisyysmerkit marginaalisuuden ja mediataiteen välille, ja valtavirtainen taide ei ole niin kiinnostavaa. Eija-Liisa Ahtilan kansainvälistä menestystä toki sopii ihailla, tässä kirjassakin.

Kun kirjaan on haluttu mukaan laajasti ääntä, valoa, biotaidetta, tekoälyä ja algoritmeja, pelitaidetta ja vielä paljon muutakin, lukija saa rouhaistua hiukan sieltä täältä. Pinnalliseksi se kuitenkin jää. Otetaan esimerkki: videotaiteen ja lyhytelokuvien rajanveto. Asiaa sivutaan hiukan tuotantokoneistojen osalta (moni kikkailee järjestelmän piirteillä taatakseen rahoituksen). Minusta olisi kyllä ollut paikallaan pohtia tekijöiden sisällöllisiä ja ilmaisullisia eroja. Nyt käytetään termiä kokeellinen, joka kuuluu mediataiteeseen. Haastan nyt provosoidakseni: miten määritellään kokeellinen ja ei-kokeellinen? Olen esimerkiksi hiljattain jutellut kahden taiteilijan kanssa, jotka tekevät tarinallisia lyhytelokuvia, jotka voi hyvin laittaa myös videotaiteen (tai mediataiteen) otsikon alle. Teoksia on esitetty myös galleriakontekstissa mutta tekijät preferoivat vahvasti elokuvateatteria, jossa teos katsotaan kokonaan alusta loppuun. Lyhytelokuvaa ei kuitenkaan varsinaisesti luokitella mediataiteen otsikon alle, tosin esimerkiksi Kuumola ei näe niissä eroa. Liikkuvaa kuvaa kaikki tyynni.

Ylipäätään kirjaa vaivaa eräänlainen kriittisyyden puute: lähes kaikki tekijöitä koskevat artikkelit ovat lattealla tavalla ylöspäin katsomisessaan kuin mainostekstejä. Olisi ollut hyödyllisempää ottaa kunnolla kriitikon ote, asettaa tekijöitä kontekstiin ja ennen kaikkea valita niitä, joiden tekemisellä on ollut oleellinen heijastus muihin taiteilijoihin. Lyhimmillään esseet ovat sivun tai reilun sivun, pisimmillään muutaman aukeaman kuvineen. Vaihtelu on lukijan kannalta mukavaa, joskin lyhyet tekstit olisivat vaatineet kirjoittajilta enemmän. Paradoksi on se, että lyhyt on haasteellisempi tuottaa kuin pidempi. Löysällä ilmaisulla jäädään liian pintapuoliseksi.

Täytyy mainita yksi virhe. Anni Puolakka on 2022 mediataiteen valtionpalkinnon saaja, ja hänen teoksensa Sydämestä on nähty Kiasmassa. Se ei siis ole Camille Auerin työ, vaikka hän filmissä esiintyykin, samoin kuin Eija Vilpas. Puolakka on monella välineellä taiteileva, ja media (siis liikkuva kuva) vain yksi. KORJAUS: Tekijä on kirjan tekstissä oikein. Tosin lukijan kannalta hankala hahmottaa: ensin on Auerin esittelyä, siten Puolakan ja ko. teoksen kohdalla suluissa lukee Auer, kylläkin viittauksena näyttelemiseen. Kuvatekstissä se on oikein. Tämä on yksi kirjan tyypillisiä piirteitä ja lukijan kanalta hankalaa: luettelo lukuisista teoksista muutaman virkkeen kuvailuna, tekijän nimeä ei ole lihavoitu tai erotettu omaksi kappaleekseen.

Jos lukijana kuulut mediataiteen parissa tai sen liepeillä työskenteleviin, löydät kirjasta paljon tuttuja. Ehkä jotkin vaiheet avautuvat historiasta paremmin kuin olit aiemmin tullut ajatelleeksi. Jos odotat jonkinlaista kattavaa historiikkia tai analyysiä, petyt monelta osin. Pääasiat kyllä löytyvät mutta paljon jopa 80-90-lukujen ilmiöistä jää kovin ohuelle sivelylle. Siitäkin huolimatta, että useiden kirjan tekijöiden muistoissa 80-luvun kokeileva, bailaava, ennakkoluuloton ja analogisen tekniikan varassa toiminut, performanssien räväkkyydellä maustettu vaihe oli mediataiteen kulta-aikaa. Parhaiten kirja antaa yleiskuvaa mediataiteen monimuotoisuudesta.

Joillakin kirjoittajilla on kronikoitsiminen kielellisestikin hallussa, kun muutamille kirjoittajille olisi ollut eduksi vielä sparrata tekstiään. ”Kuratoriaalisena lähtökohtana oli lähestyä kirjastoa älykkäänä rakennuksena ja arkkitehtonisena älynä sekä korostaa kirjastoinstituutiota eräänlaisena esitietokoneena, jossa elävät ja moninaiset älyt toimivat paljon rikkaammin kuin pelkästään teknologis-korporatiivisina laskutoimituksina.” Näin kirjoittaa Jussi Parikka, Aarhusin yliopiston professori. Enkä ymmärrä tuosta oikeastaan mitään, siis käytännössä. Hän lainaa myös Oodiin kuratoimansa tekoälynäyttelyn yhtä tekijää, Samir Bhowmikin termiä syväaika (deep time), mutta ei selitä sen sisältöä. Lähdeluettelossa on asiasta vain merkintä: Bhowmik, 2016. Joko täytyy avata käsite, edes antaa jokin viite, josta lukija voi sen selvittää tai sitten vain jättää pois moiset. Parikka edustaa alaa, jota kutsutaan media archaelogyksi. Se tutkii nykyistä viestintäteknologiaa aiempien välineiden käyttämien mallien tai keinojen kautta. Analogisessa maailmassa käyttökelpoinen ymmärrys ei välttämättä toimi digitaalisessa, mutta sen varjo on yhä kulttuurissa havaittavissa. Tutkimusala ei ole kovin tunnettu, mutta kiinnostava. Olisi ollut suotavaa avata media-arkeologian käsitteitä ja tutkimustapoja muutenkin, koska se on mediataiteen pohdinnan kannalta mielekästä. Nyt kirjan johdannossa viitataan ”mediaalisuuden historiallisiin ja teknisiin muodostelmiin”. Tämä on nyt jo saivartelua, mutta kielenhuoltaja ei voi olla takertumatta. Mediaalisuus on suomessa vakiintuneesti biologian termi (sisäpuolella tai keskitason puolella), ja onhan sitä harvakseltaan käytetty esimerkiksi kirjallisuuden tutkimuksessa muussa yhteydessä. Mediaalisuuden muodostelmat ovat siis suomeksi sanottuna (viestintä)välineelle tyypillisiä ominaisuuksia.

 

250 X 280 MM, NIDOTTU
264 SIVUA
TOIMITTAJAT: HEIDI TIKKA, PETRI KULJUNTAUSTA, TYTTI RANTANEN, MINNA TARKKA

PARVS, 2023