Reima Nevalainen Forsblomilla
Viime vuonna Nuori taiteilija -tittelin saaneella Reima Nevalaisella (s. 1984) on pitänyt kiirettä. Tunnustukseen kuuluneen näyttelyn tekeminen oli iso ponnistus – ja samalla myös pelottavakin urakka. Se oli kuitenkin upea kokonaisuus, ja siitä löytyy kommentit toisaalta blogista. Nyt Forsblomilla oleva näyttely koostuu sen jälkeen syntyneistä töistä, eikä esillä ole edes kaikkia teoksia. Ripustus on haluttu pitää väljänä, ja se toimiikin mainiosti. Kävin rupattelemassa Reiman kanssa työskentelystä ja uusista töistä.
Porvoon taiteilijatalon työhuone on kätevästi asunnon yhteydessä. Pienen yksiön kokoinen 25 neliöinen työhuone ei anna mahdollisuuksia pitää useita töitä samaan aikaan työn alla, tosin Reima tyypillisesti työstääkin vain yhtä teosta kerrallaan. Kollaaseja, maalausta ja piirtämistä yhdistävät teokset ovat abstrakteja, vaikka niissä on usein myös jokin figuratiivinen elementti. Anonyymit sukupuolettomat hahmot ovat kuitenkin pikemminkin yksi abstrakti osa kuin esittävä johtolanka. Raaputtaminen ja kollaasimaisuus tekevät maalauksista vahvasti esinemäisiä, millä on tärkeä merkitys silkan kuvallisen sisällön ohella. Värimaailmassa korostuvat murretut ruskeat, harmaat ja vihreät, joiden keskellä värit, kuten punaiset, nousevat esille. Monien muiden samaan tapaan työskentelevien maalareiden töissä on usein lisänä esineitä ja runsaita maalikerroksia, mutta Nevalaisen maalausten pinnat ovat sileitä. Hiekkaa maalin seassa tosin on. Hän ei itse halua nostaa esille mitään esikuvia, vaikka esimerkiksi Andrew Wyethin värimaailmasta löytääkin yhtäläisyyksiä. Wyeth oli itseoppinut maalari, jonka Mainen maisemia esittävät pikkutarkat työt eivät muuten ole kovin läheisiä otteeltaan. Inspiraation lähteenä Wyeth näkyy esimerkiksi kookkaassa Blades of grass -teoksessa.
Vaikka taidehistoriallisia viittauksia voisikin löytää, niin monet niistä ovat kuitenkin melko etäisiä. Veikko Halmetoja korosti tittelinäyttelun julkaisussa yhteyksiä kristillisen maalaustaiteen aiheisiin, kuten kärsimykseen. Moni näkee töissä melankoliaa ja jopa ahdistusta. Itse en ole kokenut sellaista, pikemminkin pelkistyneisyys on niissä minusta jotenkin puhdistavaa. Henkisyys ja ruumiillisuus eivät ole erotettavissa. Toisinaan niiden nautinnot ja kärsimykset leikkaavat enemmän, välillä toisen hallitessa, ja ihminen etsii koko ajan niiden tasapainoa. Nevalaisen töissä tämä on yksilön omaa eksentialistista sisäistä kamppailua, ei jumalten tai yhteisöjen valtapiiriä.
Yksi töiden vahvuuksista on juuri omaleimainen ilmaisukieli. Subjektiivisten kokemusten saattaminen teoksiin tuottaa niihin myös monitulkintaisuutta, joka minua viehättää. Niistä löytää aina uusia ulottuvuuksia eri katsomiskerroilla. Katse poimii yksityiskohtia, joiden varassa kokemus elää kerrasta toiseen. Maavärien käyttö ei tee isoistakaan töistä liian päällekäyviä. Hänelle itselleen värit ovat pikemminkin aineita, materiaa. Monet työskentelyvaiheet vaativat tarkkaa työstämistä, toisaalta niissä on spontaania ilmaisua, mikä lisää niiden kerroksellisuutta. Mustien ja vaaleiden kanvasten käyttö vuorotellen on edelleen yksi tyypillinen piirre. Mustavalkoisuus on myös yhden teoksen osalta hänelle houkutteleva, mikä näkyy näyttelyn nimiteoksessa The years between night and day. Se on hänelle itselleen yksi tärkeistä töistä, missä pelkistetty piirrosilmaisu on keskeistä.
Reima pitää edelleen piirtämistä itselleen tärkeänä tapana kehittää ideoitaan. Japanissa parin vuoden aikana tehdyt piirros päivässä työt olivat yksi Vuoden nuori taiteilija -näyttelyn hienoja osia. Piirroksia on luvassa myös syksyllä Miamissa pidettävään näyttelyyn. Piirtäminen on omiaan myös pelkistämään ilmaisua ja suunta saattaakin jatkossa löytyä vahvemmin sitä hyödyntävistä teoksista. Reima kokee Japanissa oleskelun jälkeiset neljä vuotta yhdenlaisen ilmaisun jaksona, joka varmaankin muuntuu vähitellen. Hän ei kuitenkaan usko tekevänsä mitään jyrkkää hyppäystä uuteen – silti halu etsiä uutta on nyt mielessä. Tässä näyttelyssä on joitakin töitä, jotka voisivat yhtä hyvin olla parin vuoden takaa. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että toisista löytyy myös uudenlaista otetta. Teosta aloittaessaan Reimalla on jonkinlainen perushahmotus siitä, millaista työtä on tekemässä. Tekemisen aikana se kuitenkin elää koko ajan, ja erilaisten työvaiheiden kautta myös käydään läpi rytmiltään vaihtelevia jaksoja. Ronskin ja intiimin häilyvyys näkyy niissä. Niiden viikkojen aikana tuntuu teoksiin takertuvan myös näitä erilaisia mielentiloja, joita luova prosessi synnyttää. Joistakin yhteisistä tekijänsä tunnusmerkillisistä ilmaisukeinoista huolimatta kaikki työt ovat yksilöllisiä, mikä siis tarkoittaa eräänlaista vastakohtaa sarjalliselle työskentelylle.
Reima suhtautuu työhönsä nöyrästi ja on edelleen hiukan jopa hämillään töidensä ylistämisestä. On mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan ilmaisu muuntuu.
