Poimintoja galleriakierrokselta
Nostalgia ei ole yleensä hedelmällinen lähtökohta kiinnostavalle taiteelle, koska se ruokkii pikemminkin kliseistä sentimentaalisuutta. Ja mitä pienemmän piirin nostalagiamatkalla ollaan, sitä vaikeammaksi käy saada siitä irti jotain erityistä. Aivan kuivin lahkein ei selviä Helsinki Contemporaryn Luokkaretki -näyttelykään, vaikka silkka tekemisen ilo ja hauskuus tarttuvat katsojaankin. Näyttely koostuu Hannaleena Heiskan (s. 1973), Rauha Mäkilän (s. 1980), Maiju Salmenkiven (s. 1972), Timo Vaittisen (s. 1976) ja Camilla Vuorenmaan (s. 1979) teoksista – ja heidän yhteisestä historiastaan 2000-luvun alkupuolella Kuvataideakatemiassa. Kaikki ovat menestyneet urallaan ja yltäneet ns. museosarjaan eli töitä löytyy tärkeistä museokokoelmista. Kaikki ovat olleet myös näyttelyidensä ja julkisuuden kautta suhteellisen paljon esillä. Näyttelyn ripustus rikkoo rohkeasti perinteisen galleriaripustuksen tylsyyttä – tosin Contemporaryssa tehdään samaa jo kolmannessa näyttelyssä peräjälkeen. Itse työt eivät tuo kenenkään taiteilijakuvaan mitään uutta ja mullistavaa, eikä tietysti tarvitsekaan. Runsas värien käyttö, tosin Heiska on seinämaalauksissa ja hiilipiirustuksissaan poikkeus, tutut aiheet ja teoksista huokuva into ovat tallella. Maalausten lisäksi näyttelyssä on vitriineissä nostalgiaosastoa, joka hilpeydestään huolimatta jää hiukan sisäpiiritarinaksi. Ehkä keski-iän varjojen häilähtely saa katsomaan taaksepäin aikoihin, jolloin maailma oli vielä auki kaikkiin suuntiin ja sydän pamppaili suurempia tunteita kuin oli kestää. Ei se kaikki tietenkään ole jäänyt taakse, mutta perspektiivi laajentuu. Juuri päättyneen Kuvan kevään vertailukohta oli itselläni mielessä, ja näitä kuvataideakatemialaisia avajaisissakin. Teoksia on mukana kaikkiaan 28, osa kepeitä luonnosmaisia maalauksia ja osa viimeistellympiä. Se on itse asiassa näyttelyn yksi tärkeä piirre: spontaanin, nopean oivalluksen ja aikaa vievän työn välinen jännite. Vierastan kovasti niputtamista sukupolven perusteella, mutta sitä voi jäädä näyttelyssä miettimään. Samasta ajasta, koulusta ja vaikutteista löytyy paljon yhteistä ja tietysti omaakin. Kaikkia yhdistää myös uran vaihe, jossa on löydettävä uusia väyliä ilmaisulle. Tässä suhteessa kokeilunhalua on löytynyt, mutta ainakin itse toivoisin sitä enemmänkin. Luokkaretki termi muuten on vakiintunut yhteiskuntatieteessä tarkoittamaan kohoamista sosiaaliluokassa, esimerkiksi työväenluokasta ylempään keskiluokkaan. Lieneekö tässäkin sisäpiirin vitsi…
Vasemmalla seinällä Salmenkiven ja Mäkilän töitä, päädyssä Heiskan seinämaalaus ja Vuorenmaan kaksi teosta, viereinen kuva Timo Vaittista, alla Heiskan ja Salmenkiven työt.
Otetaan muista näyttelyistä nyt tällä kertaa vain pikakommentit:
Amassa on Mia Hamarin, Johanna Lecklinin ja Heikki Marilan yhteisnäyttely Eternal mirror. Hamarilla oli juuri vähän aikaa sitten näyttely myös Sculptorilla, täällä mukana on vain yksi teos. Pidän kovasti hänen mielikuvituksellisista puuveistoksistaan, joissa yhdistyy myös muita materiaaleja sekä valo osana kokonaisuutta. Johanna Lecklinin videoteos käsittelee narsismia, ja aihe on näin käyttäytymisteilijälle ja narsismiin perehtyneenä erityisen kiinnostava. Toteutus on mainio ja sisältökin toimii, tosin syvällisemmin asiaa tuntevalle siinä on paljon myös stereotypioita ja vähemmän aiheen pohjamutia. Marila ei ole jäänyt loistavien kukkamaalaustensa vangiksi, kuten hänellä ei ole aiemminkaan ollut tapana toistaa itseään. Uudet maalaukset kantavat kyllä mukanaan viitteitä maalaustaiteen historiaan ja omaankin mutta kääntävät asetelmaa uuteen asentoon. Ehkä nämä ovat kuitenkin välivaiheitta jonkin uuden jalostumisessa, eivätkä minun silmissäni nouse hänen parhaimmistoonsa.
Valokuvataiteen museo esittelee Taneli Eskolan (s.1958) laajan näyttelyn. Hän on alallaan myös väitellyt tohtoriksi, eli kuvaamisen ohella myös teoria on hallussa. Kaupunkikuvia, lumisia maisemia, kulttuuriympäristöä, ihmisiä. Eskola on vanhan koulukunnan kuvaajia, jonka mustavalkokuvissa on teknistä taituruutta ja soljuvaa sommittelua. Toisaalta niistä löytyy vähän yllätyksellisyyttä kummassakaan suhteessa. Hän ei ole myöskään aivan parhaimmillaan ihmisten kuvaajana, tai ainakin itse pidän enemmän tapahtumiin rohkeammin syöksyvästä kuvaustavasta. Toisaalta Eskola löytää yksityiskohtia tarkalla silmällä. Hieno näyttely kaikkiaan.
Jaakko Heikkilän Venetsia-kuvat Kansallismuseon Veden kätkemiä huoneita -näyttelyssä olivat minulle mieluinen yllätys. Siis siinä mielessä yllätys, että lehtikuvien perusteella oletin yksipuolisempaa dokumentaatiota kanaalikaupungista. Isot vedokset ja suorien interiöörikuvien seurana ovat ilmaisuvoimaiset yksityskohdat elävät museon palatsimaisessa tilassa kuin sikäläisessä todellisuudessa. Heikkilä on viettänyt Venetsiassa paljon aikaansa ja onnistunut pääsemään ohi kliseiden, tai on siellä jokunen sellainenkin. Ihon alle on silti päästy komeasti. Kansallismuseolla on ollut maine tylsähkönä museona ja tämä avartaa hienosti käsitystä (tosin sen ohessa tekemäni pieni kierros useiden vuosien tauon jälkeen kertoi, että monessa suhteessa mennään perinteisin eväin).
