Operaatio Fake
Eläköitynyt keskusrikospoliisin tutkija Kimmo Nokkonen on kirjoittanut napakan kirjan vuosistaan taiderikosten parissa. Virallisesti Operaatio Fake kesti vuodet 2013-2021, mutta kirja laventaa tarkastelua myös sen ulkopuolelle. Keskeisiä hahmoja ovat kuuluisa väärentäjä Veli Seppä ja jo omilla muistelmillaan kohua herättänyt Jouni Ranta. Näiden lisäksi tulee käsitellyksi osa muistakin tunnetuimmista ja joitakin vähemmänkin tunnettuja rikostapauksia. Taidekauppias Jarmo Lepistön ja M.O.R.E -rikolliskoplan tekemiset ovat näkyneet aikoinaan lehtien palstoillakin. Galerie Vision eli Reijo Pollarin ja Kati Kärkkäisen putiikki yhteistyökumppaneineen on ollut Nokkosen tutkinnan tärkeä siivu.
Rapiat pari sataa sivua on asiapitoista tekstiä vailla erityisiä proosallisia pyrkimyksiä. Se toimii mainiosti näinkin, vaikka lukukokemusta olisi voinut ryydittää hiukan journalistisemmalla tyylillä. Kustantaja eli Docendo on toki avustanut, mutta teksti on Nokkosen itsensä. Toisin on esimerkiksi Rannan muistelmissa Vilpitön mieli (2017) ja sen eräänlaisessa jatko-osassa Mieletön vilppi (2020). Niiden tekstistä vastaa kokenut toimittaja Marko Erola, joka toisaalta dramatisoi tapahtumia melko lavealla tyylillä. Ehkä Rannan kertomuksetkin sitä ovat itsessään. Niiden pohjalta tehty dokumentaarinen tv-sarja on vastikään tullut katsottavaksi, mutta en ole nähnyt. Se on maksukanavan ohjelmistoa, enkä ole asiakas. Vilpitön mieli oli kiinnostava tapaus, ja se on harvoja kirjoja, jonka olen kuunnellut äänikirjana. Siihen formaatti sopi hyvin. Tosin luin sen myöhemmin, ja kirja oli luettuna parempi.
Merkittävä osa Nokkosen projektissa käsittelee siis vaihetta, jossa poliisi selvitteli väärennöksiä ja muita taidehuijauksia melkoisen jälkijättöisesti: kovimmilla kierroksilla touhu kävi 80-90-luvuilla. Nokkonen oli kyllä ollut taiderikosten kanssa tekemisissä jo 90-luvulla Kari Honkasen johtamassa ryhmässä. Edelleen tuntuu käsittämättömältä, miten surkeaa osaaminen ja resurssien kohdistaminen taiderikoksiin oli. Kyse on kuitenkin ollut isoista rahoista, pelkästään Nokkosen tutkimissa noin 25 miljoonasta eurosta. Toisaalta menneinä vuosikymmeninä myös taiteen asiantuntijat ovat olleet varsin usein löperöitä ja väärennöksiä on arvioitu aidoiksi. Alkujaan taidemaailmaan perehtymättömänä Nokkonen tuokin lakonisen hirtehisesti esille sen, kuinka ääliöitä ostajat ovat olleet ja kuinka rajattoman röyhkeitä huijarit. Taidespesialistit olivat sitten suurelta osin kovin naiiveja ja hyväuskoisia. Samalla tavalla kuin Rannan kirjoissa käy hyvin selväksi, että sutkit kauppamiehet ovat löytäneet ostajien heikon kohdan: ahneuden. Siitä nimittäin myös ostajilla on useimmiten ollut kyse, siis sijoituksesta. Harvalla on ollut ymmärrystä tai rakkautta taiteeseen. Kourallinen häikäilemättömimpiä kriminaaleja teki isoa tiliä, mutta väärentäjistä esimerkiksi Veli Seppä, alkoholisoitunut hitsari, sai vain ropoja. Näiden lisäksi on tietenkin ollut – ja on yhä – huijareita, jotka tyytyvät pienempiin ja riskittömämpiin kusetuksiin.
Kiinnostuin taiderikoksista joskus 90-luvun lopulla, kun tapauksia päätyi julkisuuteen. Niistä oli joitakin pikku-uutisia, mutta oikeustapauksia ei seurattu kovin tarkasti. Ne myös venyivät ja tuomiot olivat lieviä, mikä osaltaan vähensi uutisarvoa. Ennen vanhaan oli typerä käytäntö myös palauttaa teokset, joita ei selvästi osoitettu väärennetyiksi. Kauppias saattoi Rannan kirjan nimen tavoin vedota vilpittömään mieleen: en tiennyt väärennökseksi. Erilaisia kuulopuheita etenkin venäläisen taiteen vääristä signeerauksista ylsi korviini. Keskustelua taideväärennöksistä ja hintavedätyksistä käytiin aiempaa enemmän, ja 2000-luvun alussa se nousi isosti otsikoihin.
Sopivaan markkinarakoon ilmestyi Pauliina Laitisen (silloisen Laitinen-Laihon) kirja Taideväärennökset (2004), ja hän esiintyi lehtien palstoilla ja televisiossa suurena asiantuntijana taiteeseen sijoittamisesta ja sen riskeistä. Väitöskirja 80- ja 90-lukujen taidemarkkinoista oli osoituksena osaamisesta, vaikka se on todellisuudessa kovin kevyt sisällöltään. Tuossa väärennöksiä koskevassa kirjassaan Laitinen käy läpi tapauksia läpi 1300-luvulta lähtien, ja esittelee historian kuuluisimpia väärentäjiä vuosikymmenten takaa. Suomesta mukana on Tapani Luovulan tapaus, jossa tämä teetti teoksia Thaimaassa. Erikoista Laitisen kirjassa on se, että siinä ei mainita sanaakaan käynnissä olevista oikeustapauksista eli juuri Seppä-Ranta-kaksikon jo laajasti julkisuudessa olleista käsiuttelyistä. Niistä annettiin tuomiot tosin vasta vähän hänen kirjansa ilmestymisen jälkeen, mutta jutun laajuus ja tekotapa olivat jo olleet julkisuudessa. Nokkosen kirjassa on hauska luku Laitisesta. Poliisi oli ilmoittanut julkisuuteen lukuisista Särestöniemen väärennöksistä. Seppä oli tehnyt niitä noin 30. Samaan aikaan Laitinen kirjoitti Taloustaito-lehdessä, että Särestöniemen myöhäistuotantoa ei ole juuri väärennetty. Sen lisäksi hän oli arvioinut juuri arviota pyytäneelle asiakkaalleen, että provienssi on hyvä ja ostos erittäin kannattava sijoitus. Todellisuudessa provinienssi oli huono sepite, eikä sen perusteella olisi voinut mitään arviota ylipäätään antaa. Evlin asiakaslehdessä 2018 Laitinen kertoi saaneensa Interpolilta tiedon varastetuista maalauksista ja menneensä katsomaan niitä, mutta myyjä oli tunnistanut hänet. Taulut olivat hänen kertomuksessaan olleet juuri ne varastetut. Myöhemmin myyjä oli tehnyt itsemurhan. Naureskelin silloin tarinalle, sillä tieto olisi tullut kansalliselta poliisilta, ei Interpolilta, eli esimerkiksi Nokkoselta. Eivätkä ihmisten kuolinsyyt sinänsä ole julkisia. Voi tietysti arvailla viittasiko tapaus jolklain tavalla Dan Keiniin, joka riisti henkensä jouduttuaan poliisitutkintaan lukuisista huijauksistaan ja yhteistyöstään galleria Visionin kanssa. Moni varmaan yhdisti tarinan Paul Hörhammeriin, joka oli maan ehkä tunnetuin taidekauppias sekä sukunsa liikkeessä ja myöhemmin Bukowskilla niiden yhdistyttyä. Arvovaltainen hahmo oli välittänyt väärennettyä taidetta vuosikymmeniä, antanut vakuutuksia varten ylihinnoittelua perustelleita lausuntoja ja toisaalta ohjannut poliisin tutkintoja muihin alan veijareihin. Hän oli jopa poliisin käyttämä asiantuntija väärennösten arvioinnissa. Yhtä kaikki Pauliina Laitisen asiantuntemus on lähinnä vitsi väärennösten osalta. Samaa voi sanoa hänen kuumasta listastaan, jossa hän antaa sijoitusvinkkejä taiteen ostajille. Väärennöskirjassaan Laitinen käyttää termiä repliikki tarkoittaen kaksoiskappaletta, saman tekijän versiota aikaisemmasta teoksesta. Tuo on hämmentävää, koska vakiintunut sana siihen tarkoitukseen on duplikaatti tai dupletti. Kopiosta hän käyttää ihan loogisesti sanaa kopio, mutta toisaalta siitä käytetään usein sanaa replika tai jäjennös. Repliikki on vakiintuneesti näyttämötaiteen sanastoa.
Jos Laitisen kirja oli täydellisen tietämätön laajalle levinneestä taidehuijausten arjesta – siis vaikka hän oli olevinaan sisäpiiriläinen – löytyy onneksi myös paljon perusteellisempi kirja. Sen toinen kirjoittaja on Nokkosen tapaan poliisi eli Jyrki Seppälä. Päävastuu on kuitenkin jo edesmenneellä Risto Rumpusella. Huijarit taidemaailmassa (2017) on näistä kirjoista ylivoimaisesti kattavin, jännittävin ja tarkin. Se käy läpi myös esimerkiksi Wäinö Aaltosen museon venäläisen taiteen näyttelyn, jonka Otso Kantokorpi paljasti huijaukseksi 2009. Käsittämättömin ja samalla surkein kusetuksen yritys oli Wanhan Sataman tiloissa pidetty Erkki Minkkisen järjestämä Dali-näyttely 2004. Siellä myytiin tuhansilla euroilla kirjoista leikattuja painokuvia huipputekijöiden grafiikkana. Jos haluaa lukea yhden kirjan taideväärennöksistä, se on tämä. Intohimoisesti asiaan freelancer-toimittajana paneutunut Rumpunen onnistui tonkimaan asioita hienosti. Vain 59-vuotiaana kuollut toimittaja-elokuvaaja nostaa kirjassa esiin vähemmän tunnettuja tapauksia ja roimii riemastuttavasti alan ihmisiä sanan säilällä.
Nykyisin maalauksia on vaikeampi saada markkinoille uskottavina väärennöksinä, koska tekniset tutkimukset pajastavat ne armotta. Nokkonen kertoo kirjansa loppupuolella sen sijaan grafiikan väärennöksistä, joissa esimerkiksi Dali ja Miró ovat suosittuja. Avasin kirjan luettuani tunnetun ulkomaisen huutokauppasivuston ja tein haut kyseisillä nimillä. Ilmiselviä väärennöksiä löytyi useita. Samoin eBayssä oli tarjolla ”aitoja” teoksia hintaan 300 dollaria ja niin edelleen. No, mikä mahtaa olla tilanne täällä kotimaassa? Juuri viikonloppuna päättyi erään huutokauppakamarin nettihuutokauppa, jossa myytiin esimerkiksi erään tunnetun taiteilijan teoksia ”signeerattuna grafiikkana” eli ei siis tekniikkaa mainittuna ja ilman vedosmerkintöjä, signeeraus aivan erilainen kuin hänen muissa töissään. Tarjolla on ollut myös runsaasti Unto Koistisen, Nikolai Lehdon, Ejnar Kohlmanin, Aimo Kanervan, Eero Nelimarkan ja Veikko Vionojan maalauksia. Tyypillisesti ei tarkasteltu ilman kehystä, eikä kukaan kysele muutaman satasen tai jopa vain kympin hintaisesta sen enempää. Mutta esimerkiksi nuo nimet kuuluvat yleisiin väärennettyihin tekijöihin. Nimeä on riittävästi, tyyli jäljiteltävissä ja teokset vielä sopivan pieniä. En siis väitä, että nuo myynnissä olleet olisivat nimenomaan väärennettyjä, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä niistä osa on. Viimeksi myytiin myös erään kansallisesti merkittävän taiteilijan teos, jossa oli ”laattasigneeraus”. Sama teos (etsaus) löytyy myös mm. Ateneumista ihan oikealla signeerauksella ja ilman tuota näkyvää laatan ominaisuutta. Samasta laatasta kuin se Ateneumin teos on muitakin vedoksia, ja nekin ovat erilaisia kuin tuo myyty. Eli tarkkana saa olla. Ostin itse jokin aika siten yhden Jalmari Ruokokosken etsauksen, josta on myös useita erilaisia väriversioita. Alkoholisoitunut taiteilija oli muutamia vuosia juomatta 20-luvulla ja teki taloutensa kohentamiseksi tukuittain grafiikkaa. Teokseni on varmasti aito, mutta aiemmin Ruokokoski oli joutunut jo 1910-luvulla laittamaan lehteen ilmoituksen: liikkeellä on lukuisia väärennöksiä teoksistani, ja jos olette aikeissa ostaa, varmistakaa aitous taiteilijalta itseltään.
Ei ole siis mitään uuttaa tuo huijaaminen.
