Niki de Saint Phalle Taidehallissa
Taidehalli on viimeinen etappi Niki de Saint Phallen (1930 – 2002) tuotantoa ja elämää esittelevälle näyttelylle. Tänne se saapui Kööpenhaminan Arkenista. Taiteilija on tietysti varsin tunnettu ja osa maineesta perustuu myös ulkotaiteellisille piirteille. Niki de Saint Phallen elämäntarina on kuin mahtipontisen melodraaman kuvastoa. Toiseksi hänet on nostettu esille naisena ja feministinä. Palataan tähän jälkimmäiseen hieman myöhemmin, mutta käydään ensin läpi elämän merkittäviä piirteitä.
Niki de Saint Phallen isä kuului yhteen Ranskan tärkeimmistä aristokraattisuvuista. Menneisyys ei paljon auttanut 30-luvun lamassa, kun varallisuus oli huvennut. Isä lähti muun perheen kanssa New Yorkiin luomaan uutta uraa pankkiirina, vain vuoden ikäinen Niki jätettiin isovanhempien huomaan. Lapsipsykologia kertoo paljon tuon vaiheen hylkäämiskokemusten merkityksestä psyyken kehitykselle – se on rankkaa, vaikka tietoisuus ei siihen yllä. Vasta parin vuoden päästä hän liittyi muun perheen joukkoon. Vasta toiselle kymmenelle päästyään Niki joutui isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Hänen äitinsä oli ilmeisen persoonallisuushäiriöinen niin ikään ja kuritti lapsia toisinaan kovasti. Tunnesidokset olivat kaikkiaan kieroja. Nikin sisarukset mukautuivat suvun odotuksiin aikuisina, mutta rankka lapsuus ei jättänyt rauhaan. Molemmat päättivät itse elämänsä. Varakkaissa piireissä liikkunut Niki aloitti 17-vuotiaana valokuvamallin uran ja menestyi hienosti. Elle, Vogue ja Life olivat jo silloin merkittävisä julkaisuja, eikä niiden sivuille päässyt helposti. Niki meni naimisiin pari vuotta myöhemmin lapsuuden tuttavapiiristä tuntemansa miehen kanssa ja sai siitä parin vuoden kuluttua ensimmäisen lapsensa. Hänellä ei ollut taitoja pyörittää arkea, ja se tuntui myös äärettömän tylsältä. Miehen suku ei ollut hyväksynyt avioliittoa, eikä rikkaan suvun pojalle herunut perheeltä rahaa. Tuore aviopari eli siis askeettisesti siinäkin suhteessa. Kun mies sai perintönä rahaa, muuttivat he Ranskaan viettämään boheemia elämää. Siihen kuului myös vapaa seksuaalisuus, joka kävi ilmeisen rankaksi Nikille. Hän oli depressiivinen ja itsetuhoinen päätyen lopulta mielisairaalaan hoitoon. Viisikymmenluvun hoitomenetelmät olivat vielä melko kehittymättömiä, tosin Nikinkin saamia sähköhoitoja annetaan nykyäänkin masennuspotilaille. Nikin persoonallisuuden ongelmat olivat kuitenkin monimutkaisempia. Hän alkoi tehdä taidetta, jolla työsti mielensä kiemuroita. Hänellä oli myös rikas mielikuvitusmaalma, joka tarjosi pakopaikan ahdistukselta. Toisen lapsen saaminen ei muuttanut tilannetta paremmaksi. Taideharrastus muuttui ammattimaisemmaksi, kun Niki tapasi Jean Tinguelyn. Suhde johti myös avioliiton purkautumiseen ja päätökseen uhrata kaikki taiteen vuoksi. Se merkitsi myös lasten hylkäämistä. Pariskunnan suhde oli toisaalta intohimosuhde, mutta lopulta enemmän yhteistyötä taiteen tekemisessä. Moni varmaan muistaa Amoksella 2014 nähdyn Tinguelyn näyttelyn, jossa hänen erikoiset mekaaniset veistoksensa tekivät ainakin minuun vaikutuksen. 60-luvulla Nikin ampumisperformanssit, joissa hän taidokkaasti ampui kollaasiteostensa sisään kätkettyjä maaliampulleja, olivat performanssitaiteen ensimmäisiä suurta julkisuutta saaneita tapahtumia. Ehkä vähän turhankin paljon on korostettu noiden performanssien ainutlaatuisuutta, sillä tapahtumataide oli muutenkin nousussa. Kuitenkin tuon ajan, siis paljolti vielä 50-lukuisen, naisen rooli niin Yhdysvalloissa kuin Ranskassakin oli varsin kapeasti perheenäiti, varsinkin ylemmässä keskiluokassa tai yläluokkaisissa piireissä. Siinä mielessä kotiesineistön ampuminen – nainen aseen kanssa ja tulittaa kodin symboleja – oli kyllä radikaalia. Hänen oman mielensä vyyhtien kannalta niissä oli varsin henkilökohtaisia sisältöjä. Algerian sota, mustien kansalaisoikeustaistelut, feministinen liike… paljon löytyy yhtymäkohtia ajan henkeenkin. Kun lueskelin juttuja Nikistä ja katselin näyttelynkin filmejä, niin ei hän kuitenkaan mikään säkenöivä yhteiskunnallinen ajattelija ollut. Pikemminkin kyse oli tiettyihin teemoihin tarttuminen, jotka olivat ikään kuin oraalla ja tarjosivat hänen kapinoivalle persoonalleen sopivaa maaperää. Tietysti nuo asiat olivat taiteiljapiireissä muutenkin enemmän esillä kuin yhteiskunnassa muuten. Jo -65 hänet kutsuttiin Moderma Museetin kutsunäyttelyyn, johon hän yhdessä Tinguelyn kanssa teki valtavan Nana-veistoksen, jonka sisään ihmiset kävelivät sen hävystä. Hän oli melko tuoreesi ryhtynyt tekemään näitä reheviä naishahmoja ystävän raskauden innoittamana. Kun työt saivat myönteisen vastaanoton, hän teki niitä valtavasti. Hänelle tyypilliset materiaalit – lasi, peilinpalat ja mosaiikit – ovat keskeisiä, samoin teosten värikkyys. Julkisia teoksia hän tuotti paljon, ja tietysti Toscanassa sijaitseva Tarot-puisto valtavine fantasiahahmoineen noudattaa samoja tunnusmerkkejä. Tontin lahjoitti Agnellien suku, siis Fiatin omistajat. Niki de Saint Phalle oli siis jo nuoresta julkisuuden kanssa tekemisissä ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Hänen taiteensa keskeinen vaikuttaja oli Jean Tinguely, jota ilman hän tuskin olisi juuri maineeseen noussut. Minua kiinnostaa hänen taiteessaan se, miten rikkinäisen persoonan eskapismi näkyy teoksissa, toisaalta myös hätkähdyttävästi iskee läpi värikkään pinnan. Hän uhrasi tosiaan taiteelle kaikkensa, jopa paitsi oman myös lastensa henkisen hyvinvoinnin. Hän ansaitsi miljoonia ja käytti ne hullun veistospuistonsa tekemiseen. Vaikka hän oli hylännyt lapsensa ja suhde oli myös vaikea, hän kuitenkin näiden ollessa aikuisia pystyi luomaan heihin myös elävän, lämpimänkin suhteen. He olivat läsnä myös hänen kuolinvuoteellaan. Sairastelu väritti Nikin elämää, samoin yksinäisyys eli viimeiset vuodet olivat varsin vaikeita siinäkin suhteessa. Mainittakoon vielä psykologisesti merkittävänä piirteenä, että hän torjui insestin mielestään aikuisena. Sen tiedostaminen ja viimein kertominen vasta vuonna 1994 olivat vaikea prosessi.
Mutta palataanpa Taidehallin näyttelyyn. Isot veistokset ja hallitsevat, värikkäät teokset todella täyttävät museon tilat. Ripustus on ollut vaikea, eikä se ole minusta löytänyt aivan parhaita ratkaisuja. Toisaalta se tarjoaa runsaasti materiaalia katsoa Nikin taidetta eri vaiheissa ja erilaisista näkökulmista. Kokonaisuus on siinä mielessä ansiokas. Uskon, että se kiinnostaa myös suurta yleisöä. Nikin töissä on paljon ITE-taiteen piirteitä, joka merkitsee myös kömpelöä toteutusta ja toisinaan myös idean tasolla tyytymistä helppoihin ratkaisuihin. Tuotanto on minusta varsin epätasainen ja heikkojakin teoksia on turhaan kanonisoitu. Parhaimmillaan kuitenkin hänen oman psyykensä demonit, yhteiskunnalliset näkökulmat ja tekemisen oivallukset ovat tuottaneet vangitsevia, riehakkaan eläviä teoksia.
Ja lopuksi vielä siitä feminismistä: Niki ravisteli perinteisiä arvoja, mutta itse hän pakeni naisen rooleja tyystin. Kun nykymaailmassa puhutaan feminismistä, niin on hyvä tiedostaa termin monet merkitykset. Itse asiassa siitä käydään kiihkeää keskustelua. Niki edustaa sitä vaihetta, jossa naiselle haluttiin samoja mahdollisuuksia valintoihin kuin miehille. Häntä on kiinnostavaa verrata Ateneumissa esillä olevaan Alice Neeliin, joka oli selvästi yhteiskunnallisemmin orientoitunut. Kummankin kohdalla minusta kuitenkin feminismi on aika usein päälle liimattu omasta mielestä kumpuaville, tunteenomaisillekin vaikutteille. Itse vieroksun sukupuolen liittämistä esimerkiksi taiteilijuuteen ilman erityistä perustetta, ei siis ole naistaiteilijoita tai miestaiteilijoita, on vain taiteilijoita.
Kuvista löytyy yksi erikoinen anekdootti: Niki teki vuonna 1972-73 teoksen, jossa lentokoneet syöksyvät päin rakennuksia. Kun 9/11 tapahtui oli teoksen ”ennusteisuus” hänestä järisyttävää. Kuvassa yksityiskohta työstä.
