Mona Hatoum Kiasmassa

Kiasmassa on kahden iloisen, värikkään ja helposti lähestyttävän näyttelyn jälkeen aivan toisenlainen tunnelma. Mona Hatoumin (s.1952) minimalistiset käsitetaiteelliset teokset ovat suurelta osin karuja ja tylyjä, eikä niitä sovi mennä hiplailemaan kuten Neton tai Choi Jeong Hwan tuotoksia. Hatoum on erittäin arvostettu maailmalla ja osallistunut lukuisiin merkittäviin kansainvälisiin näyttelyihin, esimerkiksi Venetsian biennaaliin peräti kahdesti, ollut Turner-palkinnin ehdokkaana ja vaikka mitä. Toisaalta hän jakaa myös taidemaailman näkemyksiä. Kiasmassa nyt nähtävä näyttely oli aiemmin Tate Modernissa Lontoossa ja esimerkiksi lehdistä Guardian haukkui näyttely melkoisen ankarasti. Hatoumia voi tarkastella monella eri tavalla, joten käännellään hiukan näkökulmia.

Ensimmäiseksi Hatoumia voi tutkailla puhtaasti visuaalisen kokemuksen kautta. Teoksista vain osa on sillä tavalla visuaalisesti houkuttelevia, että siitä syntyisi valtava elämys. Jotkin sitä kyllä ovat, ja usein ensimmäisen vilkaisun jälkeen löytyy jokin toinenkin aistein havaittava ulottuvuus. Mustien metalliverkkojen käyttö teoksen rakennusmateriaalinia toistuu usein ja on melkoisen etäännyttävää. Värimaailma on usein mustavalkoinen (joka on yksi teema sisällössäkin, siitä tuonnempana). Esimerkiksi Hot spot -teos, joka näkyy ulos Kiasman päädystä, neonvaloista rakentuva maapallo, on toisaalta ”helppo”, tai Cellules, jossa punaiset ihmisen elimiä muistuttavat lasiteokset ovat epävakaasti seisovissa metallihäkeissä. Hatoum ei kuitenkaan halua juuri luoda kauneutta tai viedä katsojaa viihdyttävän tunne-elämyksen pauloihin.
Toiseksi Hatoumin töissä on katsojan henkilökohtaisen tulkinnan eräänlainen symbolitaso, joka on monesti kiinnostavin. Esimerkiksi huonekaluista tai arkiesineiden mukaelmista löytyy oivalluksia, jotka avaavat toisenlaisen näkemyksen. Teoksissa ei ole juuri huumoria, mutta näiden erilaisten tulkintojen pohtiminen on tavallaan hauskaa, eräänlaisen jännittävän tarinan avaamista. Lasinen lasten sänky on tulkinnaltaan suoraviivainen.

Kolmas taso on vaikein ja myös problemaattisin. Se on syvemmälle menevä sisällöllinen tulkinta, joka kertoo teosten teemoista. Sen löytäminen vaatii jo paljon pohdintaa ja teoreettista viitekehystä. Osassa töistä hienous on vain tämän tason varassa, mikä tekee niistä hankalasti haltuun otettavia. Pelkän älyllisyyden korostumisessa on myös tärkeä pulma: idea voi olla nerokas, toteutus ei niinkään. Välillä tulee teoreettisen pinnistämisen makua. Näyttelyjulkaisussa on vuolaasti näitä teemoja pyöritelty, ja se on välillä hyvinkin vaikeaselkoisen taidepuheen temmellystä. En lähde sitä matopurkkia nyt availemaan, lukekoon kirjasta jota kiinnostaa. Otan kuitenkin yhden käsitteen, jota Hatoum itse korosti teostensa tulkinnan tärkeänä avaimena. Englannin kielessä käytetään termiä uncanny, joka on alunperin Freudin termi das Unheimliche. Sille ei ole oikein järkevää suomennosta, mutta termi viittaa jonkin tutun asian kaksinaiseen luonteeseen: se on samalla myös epämukavuuden aiheuttaja. Tuo epämukavuus on ikään kuin elementti, joka kumpuaa alitajunnastamme. Asian tuttuus houkuttelee lähestymään mutta herättää samalla myös ikäviä tunteita, kammottavuuden ja outouden väreitä. Kulttuurintutkimuksessa tuo on niin laajasti käytetty termi, että monesti sitä sovitellaan teosten tulkintaan silloinkin kun se ei oikein istu. Joka tapauksessa Hatoum osaa rakentaa hyvin jännitteen näiden napojen välille. Toisinaan se on tosin hiukan päälle liimattua ja turhankin itsestään selvää. Tuon Unheimlichin lähellä olevia käsitteitä ovat myös Julia Kristevan abjektio, jossa uhkaava asia eristetään pois sosiaalisesta järjestelmästä. Siihen jää kuitenkin tuttuuden piirteitä ajalta, jolloin se kuului vielä hyväksyttyjen piiriin. Abjektio näkyy esimerkiksi tiettyjen ihmisryhmien demonisointina ja marginaaliin asettamisena. Ei ihan vieras asia näinä päivinä. Hatoumilla kaksijakoisuus, mustavalkoisuus, on sekä visuaalinen että sisällöllinen elementti. Se liittyy minusta jollakin tavalla myös paitsi maailman olemukseen, myös hänen omaan persoonaansa jonkinlaisena jyrkkyytenä.

Hatoumin sisällöllisissä teemoissa on kolme yltse muiden: yksilön hauraus ja haavoittuvuus, yhteiskunnan kontrolloivat ja alistavat järjestelmät sekä sotien ja konfliktien jännitteet. Nämä risteävät toisinaan, välillä ne löytää sellaisenaan teoksista. Uransa alkuvaiheen performansseissa ja videoissa teemat olivat enemmän henkilökohtaisia ja sosiaalisen kontrollin kritisoimista. Iän karttuessa ilmaisu ja teemat ovat laventuneet. Nuoruuden osoittelevasta aggressiivisuudesta on menty kohti abstraktimpaa ja monitulkintaisempaa. Hatoum vaikutti itse oikeastaan ujolta ja varovaiselta, hyvin kontrolloivalta ja pidättyvältäkin. Eikä teoksissakaan näy räiskyvän, spontaanin persoonan jälkeä. Nuoruuden performansseissa rooli on suojannut henkilöä, eli mikään heittäytyjä hän ei vaikuta olevan. Ehkä Corps étranger -teos kuvaa myös tätä henkilökohtaista ristiriitaa yleisemmän kontrollin tarkastelun ohella: teoksessa suolistoa kuvaava kameraa matkaa pitkin Hatoumin elimistöä ja videota katsotaan puisen sylinterin sisällä. Minusta Hatoum on parhaimmillaan niissä töissä, joissa on tuota yksilötason heijastumaa, myös kontrollien avaajana. Jo -95 Kiasmassa nähty Light sentence on yksi mieleen jääviä teoksia. Kun mennään isompien konfliktien tasolle, on vaikea pitää ilmaisua ja teemaa kasassa katsojaa vangitsevasti. Välillä se onnistuu, välillä ei.

Kaikkiaan näyttely on vaikuttava, kun malttaa keskittyä. Itse asiassa Hatoumin teokset toimisivat paremmin pienempinä annoksina. Nyt ne syövät toistensa tehoja. Lisäksi näyttelyssa on yksi varsin iso ongelma. Ylimmän kerroksen ison salin pitäisi olla eräänlainen huipentuma, mutta nyt se on pikemminkin antikliimaksi. Korkean ja lavean tilan teokset ovat matalia, vain hiukan lattiapinnasta nousevia tasoja. Kontrasti tilassa latistaa ne pahasti, ne myös sekoittuvat toisiinsa. Musta karvakuutio, jonka karvat nousevat magneettisesti ohikulkijan aiheuttamassa ilmavirrassa jököttää kulkureittien kannalta oudossa paikassa. Ripustuksen heikkoudet on tunnistettu museossakin ja ymmärtääkseni se on ollut jonkinlainen pettymys myös Hatoumille. Hän kuitenkin itse halusi maapallonsa näkymään ulos, joten ratkaisuja joutuu sovittelemaan. Olisin itse harkinnut tilan jakamista jollain tapaa, koska teokset toimivat paremmin rajoitetun tilan suhteen, minusta se on jopa osa niitä.

Samaan aikaan on käynnissä myös Pahan jälkeen -näyttely, jossa on Meeri Koutaniemen valokuvia tyttöjen sukuelinten silpomisesta ja Intiassa järkyttävän yleisistä happohyökkäyksistä naisia kohtaan. Ihailen suuresti hänen työtään ja kuvat ovat nytkin järkyttävyydessään hienoja. Osuus on herättänyt keskustelua myös siitä, onko taidemuseo oikea paikka dokumenttikuvan esittelyyn. Se on nykyään arkipäivää, eikä taidekuvan ja journalistisen kuvan erottelussa ole juuri järkeä. Vaikeaa se ainakin on. Koutaniemen kuvien osalta siis pidän osuutta perusteltuna ja se keskustelee Hatoumin teemojenkin kanssa hyvin. Sen sijaan tv-ohjelman käyttämisessä osana museon tarjontaa ollaankin jo heikoilla jäillä. Kun Kiasman kävijöistä iso osa on alle 30-vuotiaita halutaan käyttää Arman Alizadin julkisuutta houkuttimena. Nähtävissä on 22 minuuttinen dokkari, joka on osa tv-sarjaa. Myös Meeri on mediaseksikäs (myös ilman tuota etuliitettä). Kaikkiaan osuuden ripustus on kuitenkin kuin Amnestyn messuständi. Enemmän voisi odottaa nykytaiteen museolta.