Mark Wallinger Mäntässä

Minulla oli ilo käydä tapaamassa Mark Wallingeria kesken hänen näyttelynsä ripustuksen Serlachius-museon Göstassa. Hän on yksi tunnetuimmista brittiläisistä nykytaiteilijoista, joka nousi laajaan julkisuuteen 90-luvulla Saatchin kokoelmien vetämänä. Tästä Young British Artist -ryhmästä tunnetuimpia taiteilijoita ovat tietysti Damien Hirst ja Tracey Emin. Ryhmän tärkein yhdistävä tekijä oli opiskelu Goldsmithin taidekoulussa (ei tosin kaikilla), samoin Saatchin merkitys korostui. Useimmat nousivat jo 80-luvulla esille, mutta todellinen läpimurto tapahtui siis vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Wallinger aloitti vahvasti yhteiskuntakriittisillä teoksilla, kuten maalaamalla todellisen kokoisia muotokuvia asunnottomista. Sama luonnollisen koon toistaminen näkyi hevosmaalauksissa; lapsuuden laukkakilpailujen ajoilta innoittanut aihe leikkaa brittiyhteiskuntaa monella tavalla.

Oltuaan jo kerran Turner-palkinnon ehdokkaana 1995 hevosmaalauksillaan – silloin palkinnon voitti Hirst – Wallinger sai palkinnon 2007 Irakin sodan vastaisen mielenosoitusleirin toisinnollaan.Se oli iso julkisuuspaukku, samoin jo aiempi Trafalgarin aukiolla seissyt Ecce homo-veistos, Kristus-aiheinen teos, johon liittyy paljon erilaisia mielleyhtymiä. Tämä on nähtävissä Mäntässä, samoin pari hevosaiheista veistosta, luonnollista kokoa totta kai. Lontoon metron vuosijuhliin suunnitellut 270 erilaista labyrinttikuviota, oopperan lavastus ja monet muut ovat tehneet Wallingerista ison nimen. Hän ei ole kuitenkaan samalla tavalla julkisuushakuinen kuin tunnetummat kollegansa – ja itse asiassa hän on jopa ujo ja hyvin maanläheinen tyyppi. Hän täytti juuri 57-vuotta ja viimeisen kymmenen vuoden aikana työt ovat tulleet henkilökohtaisemmiksi, jollain lailla osana omaa persoonan kehityskaarta. Taitavana maalarina tunnettu Wallinger teki uusimmat työnsä maalaamalla käsin kaksi kertaa itsensä kokoisille kankaille. Työt muistuttavat Rorschach-testejä ja pelaavat jälleen luonnollisen koon mittasuhteilla. Minäkuva-teoksissa aihe on I eli minä. Se viittaa moneen suuntaan, rikkoo maalauksen traditiota ja kertoo nykyisen laitekulttuurin vieneen käsialan aseman. Fotorealistiset maalaukset veivät 3-4 kuukautta tehdä ja niihin liittyi aina historian laaja viitekirjo. Hän on halunnut vapautua näistä, kuten myös videotöillään. Kun tekniikka tuli jokamiehen käytettäväksi, Wallinger alkoi kokeilla mitä siitä saisi irti. Monet videot – niityä näyttelyssä on useita – ovat aluksi juontuneet hyvin arkipäiväisistä asioista, kävelyllä oman varjon tarkkailusta tai liikenneympyrässä autolla ajamisesta.

  
Näyttelyn on kuratoinut Timo Valjakka, joka oli tuomassa brittitaidetta nähtäville jo 1997 ja tutustui silloin myös Wallingeriin. Retrospektiivisen näyttelyn pääpaino on uusissa töissä, eikä 80- ja 90-lukujen tunnetuimpia teoksia nähdä. Kokonaisuus antaa kuitenkin erittäin mielenkiintoisen kokonaiskuvan Wallingerin urasta ja monitasoisesta taiteesta, jossa ironia ja huumori ovat tärkeitä elementtejä. Gösta paviljonkin on näyttelytilana mainio ja teokset pystyvät hyödyntämään sen isoimman salin hyvin. Kun Kiefer-näyttely oli todella mykistävän upea, niin hieno on tämäkin. Wallinger on polveilevampi ja älykkyydestään huolimatta ei lataa teoksiinsa aivan yhtä valtavaa intelluktaalista jännitettä. Sen vuoksi hänen töistään on toisaalta helpompi innostua ja silti löytää erilaisia tasoja

Ensimmäisessä pienessä salissa on esillä Noora Schroderuksen Feminiininen sensibiliteetti – näyttely, jossa on ihokarvoista punottuja teoksia ja seteleissä oleviin muotokuviin kirjailtua hiuksia. Karvoista on punottu kasvinäytteiltä vaikuttavia teoksia, ja hiuksia on kirjottu myös Arnold Schwarzeneggerin kuviin. Downton Abbeysta on poimittu termi vähätellä naisten henkisiä ominaisuuksia, soveltuvuutta vain herkkään pikku näpertelyyn. Minusta teokset ovat tässä suhteessa oivallinen puheenvuoro ja hauskuudessaan myös osuvia. Taiteen tähtitaivaat -näyttelyyn eli keskimmäisen salin antiin tutustuminen jäi hiukan puutteelliseksi, joten ei siitä sen enempää. Jos Mänttään saakka päätyy, niin siellä alkavat kohta Kuvataideviikot, joista ehkä kesän mittaan tulee tännekin kommenttia. Anssi Kasitonni kuraattorina ja taiteilijalista lupaavat antoisaa näyttelyä. Matkalla Göstasta Pekiloon eli kuvataideviikkojen pääpaikkaan kannattaa käydä paperitehtaan entisessä pääkonttorissa eli Gustaf-museossa, jossa on Make Valtosen riehakkaita puuveistoksia. Paperitehtaan seinässä on myös Wallingerin omakuvateos, jättimäinen I-kirjain.