Marila ja Lavonen gallerioissa

Galleriarintamalla merkittävä uutinen oli Galerie Frosblomin ja ruotsalaisen Lars Bohman Galleryn yhdistyminen. Nähtäväksi jää, miten asia näkyy konkreettisesti. Kansainvälisyys kuitenkin paranee ja varmistanee jatkossakin merkittävien taiteilijoiden näkymisen meikäläisilläkin markkinoilla – ja toivottavasti auttaa myös suomalaisten taiteilijoiden kansainvälistä uraa.

Nyt esillä on Heikki Marilan (s. 1966) uusia, viimeisen vuoden aikana syntyneitä maalauksia. Tuotteliaana taiteilijana Marila on tosiaan ahkeroinut: sarjan töitä on viitisenkymmentä. Se on merkinnyt jännää järjestelyä galleriassa: ripustus vaihtuu viikottain, esille tulee uusia töitä ja osa vaihtuu. Aiheena maalauksissa on kansalaissota, joka on koskettanut myös Marilan omaa sukua. Isojen maalausten pohjana on ajan valokuvia ja vankileirien traagisista tapahtumista ammentavia vaikutteita. Töissä on siis sekä perheen henkilökohtaista että yleistä historiaa. Studiossa on ryijystä vaikutteet saaneita maalauksia. Näyttelyn kuratoi Timo Valjakka.
Pidän Marilan rohkeasta, ekspressiivisestä maalaustyylistä ja siitä, miten hän jaksaa uudistua tyylillisesti ja aihepiiriensä osalta jatkuvasti. Edelliset työt AMA Galleriassa tuntuivat hiukan välivaiheen tuotoksilta. Nämä työt vyöryttävät vahvoja tunnelmia. Kookkaista maalauksista tuli itselleni spontaanisti mieleen Cy Twombly, mutta Marilan aiheet ja käsittely ovat kuitenkin varsin omaperäisiä. Tosin valokuvan käyttäminen maalauksen ”pohjana” ei tietenkään ole mikään aivan uusi idea. Marila ei myöskään päästä katsojaa helpolla, vaan pakottaa ylittämään silkan visuaalisen pinnan – ja sekin herättää ristiriitaisia tuntemuksia.

Yläkuvassa osa ensimmäisestä ripustuksesta, alla toisesta, sitten neljännestä kaksi kuvaa. Alin on ensmmäisen ripustuksen osuudesta studiosta.

Samaan aikaan on esillä myös Adam Winnerin töitä. Tämän nuoren (s.1979) amerikkalaistaiteilijan pelkistetyt, esinemäiset maalaukset eivät minua oikein puhutelleet. Ainakin ne jäivät pahasti alakynteen Marilan vahvan ilmaisun rinnalla. Täytynee vilkaista uudelleen, kun uuden ripustuksen myötä teen toisen visiitin.

Galleria Duetossa samoilla kulmilla on Kuutti Lavosen (s. 1960) pieni uusien töiden näyttely. Hän on yksi tunnetuimmista ja pidetyimmistä graafikoista. Omaltakin seinältäni löytyy hänen teoksensa. Italialaisen renessanssin klassisuudesta on siirrytty vähitellen barokin rouheampaan, aistivoimaisempaan ilmaisuun – kasvot aiheena on kuitenkin yhä sama. Kun taiteilija tuntee taidehistorian riittävän hyvin, on vaarana jäädä myös sen vangiksi. Kuutti Lavosen töissä viehättää kuitenkin löytää näistä elementeistä omaleimaisen ilmaisun aineksia ja kyky tuoda inhimillistä syvyyttä teoksiin. Kasvot ovat toisaalta houkutteleva aihe, koska psyykemme on rakentunut reagoimaan niihin. Tuoreessa suomalaisessa väitöstutkimuksessa selvitettiin, kuinka sekunnin osissa mielemme aktivoituu katsekontaktista. Toki asia on käytännössä tuttu jokaiselle ja käyttäytymistieteessä usein vahvistettu asia. Kasvojen käyttäminen on taiteessa myös valtava haaste, koska aihe on niin kulunut ja käytetty.Minua viehättivät näissä parin viime vuoden aikana (suurin osa tänä vuonna) tehdyissä töissä niiden värimaailma.
Hyvin näyttivät teokset menevän kaupaksi. Eri tekniikoilla (mm. kuivaneula, etsaus, serigrafia, kivilitografia) tehdyt työt on vedostettu alan parhaissa pajoissa. Teosten hinnat ovat pysyneet maltillisina: isoimmat ovat parin tonnin luokkaa, ja pienimmät työt vain rapiat pari sataa.

En ole juuri laittanut tänne videoita, koska niiden lataaminen kestää etenkin mobiililaitteella joskus turhan kauan – tai toimisi nopeammin, jos laittaisi vain linkin youtubeen. Periaatteellisista syistä olen halunnut säilyttää moniarvoisuutta ja olla käyttmämättä tuota yhtä jättiä. Jatkossa, jos videoille on tarvetta, käyttänen vimeota tai jotain vastaavaa. Tämä on kuitenkin nyt omalla palvelimella, joten saattaa näyttää hieman hitaalta latautua.

Ja linkki: Scania clockwork  (videot-sivu avautuu uuteen ikkunaan)

Videossa on Markus Copperin (s. 1968) teos Scania clockwork, joka löytyy Galleria G:n näyttelystä 25.9. saakka. Markus työskentelee nykyisin Ruotsissa ja kuuluu takavuosilta mm. Ars Fennica palkinnon saajiin ja teoksia on merkittävissä museokokoelmissa. Vuoteen 1996 taiteilja oli nimeltään Paajanen, mutta erään performanssin yhteydessä päälle roiskunut sprii poltti jalat kuparin väriseksi (ja hengenlähtökin oli lähellä) ja siitä syntyi idea uudesta nimestä. Samana vuonna hän katkaisi vasemman kätensä sirkkelillä ja käyttää nykyisin metallista tekokättä. Vaaralla leikitelleet koneveistokset olivat sitä myös oikeasti. Voisi kai sanoa, että Markus on viettänyt muutenkin jokseenkin ekstreemiä taiteilijaelämää. Hän asui ja työskenteli aiemmin Berliinissä. Teoksia on syntynyt harvakseltaan, koska ne vaativat paljon työtä ja uusiin tekniikoihin tutustumista. Kylmäksi ne eivät jätä katsojaa koskaan. Kiasman kokoelmassa oleva Seitsemän meren arkkienkeli on urkupilleistä tehty valasteos, joka olisi hienoa päästä jälleen näkemään. Alla siitä kuitenkin kuva (Kansallisgalleria).