Kuinka monta tähteä? Kritiikki kritiikin kritiikistä
Yle esitti juuri Femkanten Medialta ostamansa tunnin mittaisen ohjelman, jonka aiheena on taidekritiikki. Sen toimittajina ovat työskennelleet Anna Cadia ja Laura Friman, joka myös juontaa. Ohjaaja on Lauri Tamminen.
Kriitikkona aihe on tietenkin enemmän kuin vain kiinnostava. Pohdin arvioidessani ohjelmaa tässä samalla kritiikin kirjoittamisen tilaa ja haasteita.
Kun suunnitellaan dokumenttia tai reportaasia jostain aiheesta, valitaan joku katsojan mielenkiintoa kannatteleva jännite. Sen varaan voi rakentaa eräänlaisen draaman kaaren tai vuoropuhelun, vastakkainasettelun kenties. Tässä sellaiseksi on otettu kysymys, pitääkö kriitikon olla ilkeä. Ja sen pohjustukseksi on otettu kaksi jo edesmennyttä Hesarin kriitikkoa, Jukka Kajava ja Seppo Heikinheimo. Toimittaja Friman kertoo lukeneensa ”kritiikkejä niin kauan kuin muistaa”, mutta arvelee mahtaako juuri muut sitä tehdä. Itse hän ”ei voisi koskaan olla kriitikko”, eikä ymmärrä kritiikin tekemistäkään kovin syvällisesti. Ohjelman katsottuaan katsojan päällimmäinen johtopäätös on sama: tekijät eivät ole viitsineet paneutua asiaan edes dokkaria tehdessään.
Toki tuota diletanttimaisuuden käyttöä voi perustella sillä, että ohjelma on tarkoitettu ”tavalliselle” yleisölle. Tämä suuri taviksista koostuva yleisö on kuitenkin eräänlainen fiktio, myytti. Kritiikkejä lukevat kulttuurista (tai jostain sen tietystä osa-alueesta) kiinnostuneet ihmiset, joilla on yleensä myös tietoa ja näkemystä, ainakin uteliaisuutta. Tämän ryhmän laajuudesta onkin hyvä keskustella, mutta joka tapauksessa he eivät ole asiaa ymmärtämättömiä kaduntallaajia. Dokumenttia kritiikistä ei tietenkään katso tyyppi, joka ei vaivaudu niitä kritiikkejäkään lukemaan. Ohjelma on siis tehty tavallaan ”väärälle” kohderyhmälle. Näitä kulttuurin harrastajia se aliarvioi. Tietyllä tavalla tämä sama ajattelun vinous heijastuu myös kritiikkejä julkaiseviin medioihin: kun kritiikit eivät ole kaikkein luetuimpia tai katsotuimpia, niiden merkitystä pidetään vähäisenä. Kritiikki on kuitenkin sille pienemmälle ryhmälle erittäin merkityksellistä.
Heikinheimo täräytti haulikolla elitismiin ja häijyyn verbaliikkaan taipuvaisen pääkoppansa vuonna 1997. Kajavan vei sairauskohtaus 2005. Molemmat olivat kuukausipalkkaisia toimittajia pääosin aikana, jolloin tarjonta oli nykyistä vähäisempää ja kriitikon välineenä oli painettu sana. Kajava televisiokriitikkona arvioi vielä eräänlaisen yhtenäiskulttuurin kulutukseen tulleita ohjelmia – ja oli toki kova kyseenalaistamaan. Tuotteliaana toimittajana hän tosin kirjoitti paljon muutakin kulttuurin alalta. Vaikka hän oli teatteri- ja elokuvakritiikin tärkeitä nimiä, tuli maine juuri television puolelta. Heikinheimon musiikkikritiikkejä ei varmasti luettu sankoin kansanjoukoin, mutta niistä syntyneet kohut toki kiinnostivat. Mutta näiden herrojen ottaminen nykykriitikon työtä koskevan dokkarin pohjaksi on mielikuvituksetonta ja latteaa. Ja varsinkin, kun heidän tekemisiinsä ei syvennytä: he olivat paljon muutakin kuin teräväkynäisiä kyseenalaistajia. Kajava suhtautui teatteriohjaajana näytelmiensä kritiikkiin yleensä perin nuivasti, eikä olisi sietänyt itsensä kaltaisen kirjoittajan tyyliä.
Menneiden muistelu ei tunnu myöskään haastateltavia juuri innostavan. Hesarin entinen teatterikriitikko ja mainittujen herrojen aikaan siellä työskennellyt Suna Vuori tuo hyvin esille sen, että elettiin kaikkiaan aivan toisenlaista aikaa. Kulttuurilla oli erilainen yhteiskunnallinen painoarvo. Dokkarissa on muuten hämmästyttävä lapsus: puhuvien päiden katraassa ei mainita haastateltavien taustasta mitään paria poikkeusta lukuun ottamatta. Esimerkiksi Katri Kovasiipi ei välttämättä ole katsojille erityisen tuttu. Tämä pitkään Aamulehteen (ja nyt verkkoon) kirjoittanut kuvataidekriitikko tuo kyllä esille tärkeitä näkökulmia. Ruudussa näkyy vain titteli kriitikko, ei edes kuvataiteen alaa.
Muutama muukin haastateltu nostaa esiin teemoja, joita toimittajien olisi kannattanut seurata. Niillä johtolangoilla olisi päässyt kiinni juuri kritiikin nykytilaan. Toisaalta monen haastateltavan kohdalla on poimittu mukaan melkoisia latteuksia tai problematisoimattomia väitteitä. Esimerkiksi puheen kritiikin kriisistä koetaan vallinneen iät ja ajat, joten sellaista ei varsinaisesti olisi. Tässä kohtaa toimittaja olisi voinut heittää faktaa peliin. Sellainen tekee dokkarissa monesti hyvää!
Kritiikin asemasta löytyy nimittäin myös akateemista tutkimusta, kuten vaikkapa Aamulehden oman kulttuuritoimituksen alasajosta. Myös kritiikin määrästä palstamilleinä on dataa. Kriitikkojen työllistymisestä myös. Kokonaan jää käsittelemättä esimerkiksi se karu tosiasia, että harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kriitikot ovat freelancereitä. Ja kulttuurista kirjoittamisessa niukkojen palkkioiden kurimuksessa. Niinpä useat tekevät yleistoimittajan töitä sen ohessa, ja se taas vaikuttaa mahdollisuuksiin edustaa erikoisalan parasta osaamista. Yksi haastattelupätkä sisältää edesmenneen Otso Kantokorven kommentin, että kritiikin määrän sijasta huolena pitäisi olla sen laatu. Otsoa voi pitää viimeisenä päätoimisena kuvataidekriitikkona, vaikka hänkin toki teki mm. opetustöitä. Tässä maassa ei ole ainuttakaan kuvataidekriitikkoa, joka tienaisi asiallisen ansiotason keskittymällä vain siihen. Lähes yhtä hankala tilanne lienee myös monen muun alan kriitikoilla.
Kun kritiikki saa yhä vähemmän tilaa, johtaa se hiukan pulmalliseen asetelmaan. Juttuja tehdään pääosin vain niistä teoksista, jotka koetaan onnistuneiksi. Tässä on tosin eroja eri alojen kesken. Elokuvat arvioidaan kattavasti, myös teatterien ja keskeisten klassisen musiikin konserttien tarjontaa on hyvin esillä. Kirjallisuudesta määrästä johtuen karsinta on kova. Kuvataiteesta yhä useammin pääsevät palstoille isot museonäyttelyt tai tunnetuimmat nimet gallerioissa. Marginaalista ei huomiota saa. Kokonaan oma lukunsa on television tarjontaan keskittyminen. Netflixit ja vastaavat työntävät kanavaansa tarjontaa niin huiman paljon, että sen arviointi nielee tilan muulta. Näihin ”arvioihin” tosin esimerkiksi Hesarissa sisältyy erikoisia fanittavia, ylipitkiä selostuksia, jotka eivät ole otteeltaan kritiikkiä mutta asettuvat jollakin tavalla arvion asemaan. Löperösti muutamat dokkariin haastatetellut kriitikot puhuvat pitämisestä, aivan kuin arvio perustuisi tai voisi perustua henkilökohtaisiin mieltymyksiin. Ovathan omat pitämiset tietysti jossain taustalla, mutta ei se riitä kritiikin kirjoittamiseen.
Kirjoitin itse muutaman vuoden kuvataiteesta noin tusinaan sanomalehteen niiden yhteisen tuotantoyhtiön kautta. Sama juttu ilmestyi siis useassa alueellisessa lehdessä. Palkkio kirjoittajalle tosin oli sama kuin yhden lehden julkaisusta. Mutta oleellisempaa kuin raha oli asenne. Tuotantoyhtiön päätoimittaja nimittäin evästi aloittaessani yhteistyön, että kuvataiteesta halutaan lukea, mutta ei perinteisiä kritiikkejä. Jutut olivat siis henkilö- tai tapahtumalähtöisiä, ja niissä kritiikillä oli alisteinen rooli. Kritiikkiä oli mukana tekstin sisällä, mutta se ei ollut kärkenä.
Tässä käsittelyssä olevassa dokkarissa jää siis kokonaan huomiotta monia tällaisia keskeisiä kritiikin tekemiseen liittyviä taustoja. Kun alkuun sorvattu ilkeä vai lempeä -jännite haihtuu nopeasti, seuraa puhuvien päiden lauma vastaamassa yhteen kysymykseen kerrallaan. Pinnalliseksi jää. Arkistofilmeissä Hannu Raittila pohtii vapaan kirjoittajan esseistiikan arvoa, mutta ei sitäkään pohdita nykyajassa. Lyhyet kritiikit harvoissa julkaisuissa eivät täytä sitä ideaalia. Väite, että kriitikot kirjoittaisivat jollekin eliitille, jää pureskelematta. Kriitikot kirjoittavat amatööreille, siis asiasta innostuneille harrastajille. Se on tietysti totta, että varsinkin kuvataiteessa riippakivenä on ollut epämääräinen taidepuhe. Siitä on kyllä päästy jo suurimmalta osin eroon pelkästään tilan vähyyden seurauksena. Eräs keskeinen kuvataidekriitikko kyllä ujuttaa teksteihinsä mukaan runsaasti viitteitä hyvin tuntemaansa taidehistoriaan, mikä on monesti hankalaa perehtyneellekin. Ei kaikkia klassikoitakaan voi tuntea, ja lukija saattaa tuntea itsensä vähän tyhmäksi, jos ei tunnista jotain nimeä.
Kun pyrin itse toimittajana olemaan perusteellinen ja kaivamaan yksityiskohtiakin esille tarpeen mukaan, en oikein innostu jonkun leväperäisestä suhtautumisesta näihin. Siinä myös hukataan mahdollisuuksia. Dokkarissa haastatellaan esimerkiksi Juha Itkosta, ja nimenomaan kirjailijana. Hän on kuitenkin vuosikausia ollut myös kirjallisuuskriitikko. Kaksoisroolia olisi ollut kiinnostavaa haastaa ja problematisoida. Dokkarin mehukkaimmaksi osaksi on selvästi suunniteltu vierailu kritiikin tekemisessä eli Hesarin Sanna Kangasniemen arvion tekeminen Q-teatterin ensi-illasta. Kangasniemi on kirjoittanut arviot kahdesta aiemmastakin Saara Turusen näytelmästä, joten onhan siinä tavallaan hyvä lähtökohta. Samalla Turusta päästään jututtamaan kritiikistä, mikä on sekin kiinnostavaa. Tosin aihetta on puitu aiemmin jo niin paljon, että terävämmät hampaat pitäisi olla saadakseen kalutusta luusta vielä jotain mehevää irti.
Laura Friman soittaa seuraavana päivänä Kangasniemelle. Neljä tähteä. Ja siinä se. Sanallinen puoli kritiikistä ei juuri kiinnosta. Tähtien antamisesta on dokkarissa puhuttu hiukan aiemminkin, mutta epämääräisesti aivan kuin se olisi yleinen käytäntö. Tähtien antaminen on tietysti ollut perinne elokuvissa. Saman ulottaminen näyttämötaiteeseen on syystä keskusteluttava asia. Todellisuudessahan tähdet ovat lehdelle omaan jalkaan ampumista: arvosana riittää, tekstiä ei viitsitä lukea. Markus Selin sanoo haastattelussaan, että leffan pitää saada yksi tai viisi, vähintään neljä, niin herää kiinnostusta. Eli huono arvio voi tuottaa enemmän huomioarvoa kuin kohtuullisen myönteinen. Selin on kuin Spede ennen vanhaan, eli kansan syvät rivit vastaan eliitti. Se on kyllä tunkkainen menneisyyden tapa suhtautua kritiikkiin. Toisaalta kun olen itse fanaattinen leffaentusiasti, ymmärrän halun saada arvioita genren mukaan. Joku voi olla puskahuumorin alatyypissä vertaisiaan parempi, mutta muuten surkea.
Tässä yhteydessä en malta olla mainitsematta, että kriitikko Kangasniemi kertoi eräässä kolumnissaan haaveilleensa jonkun Hitchkockin elokuvan katsomisesta. Kun ei ole tullut koskaan ainuttakaan nähneeksi. Voihan gafferin pieru! Teatteri- ja tv-kriitikko ei ole nähnyt ainuttakaan sir Alfredin leffaa! Vertigo äänestettiin hiljattain kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Miten tällainen tyyppi saa kirjoittaa kritiikkejä? Gaffer on muuten elokuvan päävalaisija, jos terminologia ei ole tuttu.
Joka tapauksessa toimittaja Frimanilla on dokkarissa siis Hesarin neljän tähden arvio. Katsojalla herää heti kysymys: miten se arvioitiin muualla. Siihen ei enää riitä mielenkiintoa. Ei edes silloin, kun haastateltavaksi tulee Oskari Onninen. Hän nimittäin kirjoitti Suomen kuvalehteen arvion samasta näytelmästä ja istui samassa ensi-illassa. Mutta miksipä sitä sellaista kysymään, joka katsojaa kiinnostaisi. Mutta onneksi tähän Oskarin puheenvuoroon kiteytyy paljon sitä, mitä olisi pitänyt käsitellä jo aiemmin ohjelmassa. Esimerkiksi mainitsemani pitämisen rooli kritiikissä saa huutia. Onninen on terävä kirjoittaja, jonka säilä pistää kirpeästikin. Arvostan hänen tekstejään, sekä kritiikkejä että muitakin. Alkaa tosin pulmalliseksi tulla venyminen hiukan liiankin moneen suuntaan. Harva voi olla kaikkien alojen asiantuntija. Mutta tervetuloa joukkoon…
Kuvaa klikkaamalla pääsee katsomaan ohjelmaa Areenassa.
