Kiinnostavia näyttelyitä: maalauksia ja valokuvaa

Viime aikoina on ollut esillä niin runsaasti kiinnostavia näyttelyitä, ettei kaikkiin ole ollut mahdollisuus perehtyä heti tuoreeltaan. Pari on vielä käymättä, joten niistä tulee kommentit kunhan ehdin paikalle.

Marjatta Tapiola on koonnut näyttelyn Sculptoriin, jossa hänen töitään oli esillä viimeksi 2013. Tuolloin hänellä oli samaan aikaan retrospektiivi Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa. Sattuipa samaan aikaan myös hänen tekemänsä Sauli Niinistön muotokuvan julkistus. Nyt esillä on tuoreita töitä, joissa on yhä tuttu intensiteetti, villi viiva ja rohkea värin käyttö. Aiheet härjistä kalloihin ja mieshahmoihin ovat nekin tuttua Tapiolaa. Hänen viime vuosien tyyliinsä maalaukset ovat kookkaita, mutta mukana on nyt myös pienempiä töitä. Tapiolan omaleimainen, tunnistettava tyyli on kuulunut pitkään omiin suosikkeihini. Hienoa, että se ei ole kadonnut. Toisaalta olen silti ehkä hivenen pettynyt, ettei tuore näyttely ottanut toisaalta mitään uutta askelta. Tapiola on uransa aikana pystynyt uudistumaan, ja muutos on aina tuottanut hienoa jälkeä. Tapiola on sen verran tunnettu nimi taidekentällä, että pystyy houkuttelemaan myös harvemmin gallerioihin piipahtavaa väkeä. Suosion lisäksi ne herättävät myös keskustelua, mikä on merkittävän taiteen tunnus. Väkeä galleriassa oli jopa niin paljon, että alla olevat kuvatkin joutui ottamaan kiireessä eli laatu jättää nyt toivomisen varaa.

Toinen tunnettu maalari Henry Wuorila-Stenberg on tuonut Helsinki Contemporaryyn kuuden vuoden tauon jälkeen myös kankaalle tehtyjä maalauksia. Hän uskoi itse luopuneensa maalaamisesta, koska siitä oli kadonnut ilo samoihin tekniikoihin juuttumisen myötä. Tauon aikana on toki syntynyt kuvia muilla tekniikoilla, piirroksia ja akvarelleja. Wuorila-Stenbergin teokset eivät ole koskaan olleet mitään helposti sulavaa suuren yleisön taidetta. Rajut aiheet, elämän koko kirjon tuskineen kaikkineen esille tuovat maalaukset ovat poikkeuksellisen avoimia, rujoja ja repiviä kurkistuksia ihmisen mieleen. Hänen henkilöhistoriaansa perehtyminen auttaa merkittävästi teosten ymmärtämistä. Minulla oli aikoinaan ilo vierailla useita kertoja erään finanssialan yrityksen tiloissa, joissa on neuvotteluhuoneessa kookas Wuorila-Stenbergin maalaus. Sellaisessa ympäristössä sijoituspaikka oli yllättävä, mutta työ imi kyllä tilassa huomion. Se antaa toisenlaisen kokemuksen kuin galleriat, joissa olen nähnyt hänen töitään useissa näyttelyissä. Tietynlainen toisteisuus on ollut hänelle tyypillistä aiemminkin ja uudessa näyttelyssä se on varsin vahvasti esillä. Yhteen aiheeseen keskittyvät työt on toteutettu piirroksina, akvarelleina (kesk.) ja öljymaalauksina. Töissä on herkkyyttä ja raadollisuutta samaan aikaan. Ne ovat klassisempia, vähemmän levottomia kuin hänen aiemmat työnsä, mikä ymmärtääkseni kuvaa myös hänen työskentelytapansa rauhoittumista. Aiemmin hän työskenteli maanisella vimmalla. Subjektiivinen kokemuksellisuus on siis silti edelleen keskeinen piirre. Sama teema käy kuitenkin kokonaisuuden kannalta raskaaksi, enkä itse jaksanut keskittyä kuhunkin työhön erikseen syvällisesti. Siihen tietysti vaikutti myös se, että monessa näyttelyssä käyminen verottaa uteliaisuutta. Yksittäisinä teoksina nämä ovat kuitenkin vaikuttavia, ja tyylin keventyminen on tehnyt hyvää. Pidin etenkin piirroksista. Akvarellien ja öljymaalausten olemus on erikoisesti hyvin lähellä toisiaan.

  

Jan Kenneth Weckmanin uusi näyttely Galleria Heinossa oli minulle mieluisa eräänlaisena yllätyksenä. Muistikuvani hänen edellisestä näyttelystään siellä eivät olleet enää aivan kirkkaita, mutta jäänyt tuntuma oli hiukan ristiriitainen. Grafiikanomaiset maalaukset olivat silloin hiukan varovaisia ja hengettömiä, mutta toiset pelkistyneestä ilmaisusta huolimatta monitasoisia. Weckman onkin taustaltaan graafikko ja piirtäjä, joka on tutkinut paljon kuvallisen ilmaisun maailmaa eri tekniikkoineen. Hän on väitellyt myös tohtoriksi 2005 ja toiminut pitkään opetustehtävissä, mm. professorina Kuvataideakatemiassa. Nyt näyttelyssä on teoksia, joissa on vahva fyysisyyden tunne, elävä pinta (kuvat eivät tuo sitä riittävästi esille, teokset on nähtävä paikan päällä), piirtämisen ja värin luomia jännitteitä. Teokset ovat pääosin kookkaita (195 x 120 cm ja 200 x 300 cm), mutta eivät dominoi silkalla volyymilla. Mukana on myös pienempiä teoksia, jotka nekin ovat kiinnostavia ja tasapainottavan näyttelyä.

 

Santeri Tuori on yksi suomalaisista kansainvälisestikin menestyneistä valokuvaajista, jotka edustavat maineikasta Helsinki Schoolin ryhmää, siis nykyisen Aalto yliopiston valokuvauslinjalla opiskelleita tai vaikuttaneita valokuvaajia. Tuori ei kuulu näiden kuvaajien tuotteliaimpaan joukkoon, mikä johtuu hänen aikaa vievästä työskentelyprosessitaan. Kuvia metsästä on otettu samassa paikassa useiden vuosien aikana ja nämä yksittäiset kuvat on liitetty päällekkäin yhteen kuvaan. Samaa päällekkäisyyttä on myös pilvikuvissa, joissa on sekä värillisen että mustavalkoisen kuvan yhdistämisellä ja kuvaa käsittelemällä luotu uusi kokonaisuus. Tuorin työskentely on siis tavallaan käsityömäistä digitaalisuutta. Nyt Anhavalla olevassa näyttelyssä on uusia töitä, joista osa on kirjattu jopa tämän vuoden puolelle. Jälki on kuitenkin viime vuosilta jokseenkin tuttua, poikkeuksena Tokion kuvat. Pilvikuvat ovat hyvin maalauksellisia ja valtava viidestä osasta koostuva teos hallitsee gallerian yläkertaa. Kuvien maalausmaisuus on toisaalta myös niiden eräänlainen heikkous. Sinänsä kuvista ei ole helppo tunnistaa niiden tekemisessä käytettyä käsittelyprosessia, mutta sen avulla dramaattisuus korostuu. Rajavyöhyke maalauksen ja valokuvan välillä on aina kiinnostava, mutta valokuva ”häviää” maalaukselle kuvan elävyydessä ja esineellisyydessä. Mielikuva Tuorin kuvissa viekin jonnekin barokkimaalausten jyhkeisiin pilvimuodostelmiin, mutta photoshopilla maalaaminen ei kuitenkaan ole sama kuin sivellin. Tuorin kuvien kohdalla puhutaan usein ajan olemuksesta. Se tuo samalla mukaan myös aimoannoksen älyllistä ulottuvuutta kuvan kokemiseen. On hienoa, jos taide pystyy tarjoamaan monitasoisuutta; vaarana on kuitenkin myös älyllinen etäännyttäminen. Kuva ei toimi omilla ehdoillaan, vaan tiedon ja pohdinnan kautta. En aina aivan oivalla, mikä lisäarvo kuviin on syntynyt seitsemän vuoden työstämisestä. Helsinki Schoolin kohdalla ei voi ohittaa Timothy Personsin vaikutusta suomalaisten kuvaajien brändäämisessä, mitä on myös aiheesta kritisoitu. Persons on korostanut, että kuvilla täytyy olla tarina. Tuorin kohdalla tämä tarina ei sentään karkaa liian koukeroisen taidepuheen alueelle, kuten joissakin tapauksissa on minusta käynyt. Kuvaajilla on kuitenkin hänen tuomansa ”statement” eli kuvat täytyy verbalisoida. Pidän niistä Tuorin teoksista, joissa kuva itsessään pystyy vangitsemaan. Kaikissa niistä ei minulle synny sellaista tuntua. Tokion yöllistä maisemaa tallentavat still-kuvat ja alakerran videoteos ovat hengeltään samanlaisia kuin luontoon liittyvät työt, mikä sinänsä luon erikoisen tunnelman. Scifimäisyys työntyy kai väistämättä Tokion maisemaan, eikä se ole kovin tuore näkökulma. Varsinkin video on kuitenkin staattisuutta ja valojen liikettä yhdistävänä hypnoottinen. Gallerian joskus hankalasti hyödynnettävä alakerta toimii tilana nyt erinomaisesti.

Timo Kelaranta (s. 1951) puolestaan on suomalaisen valokuvauksen tärkeitä hahmoja tietysti oman tuotantonsa kautta mutta myös akateemisessa maailmassa vaikuttamisen vuoksi. Nykyisin hän asuu Madridissa. AMAn näyttelyssä on esillä hänen viime vuosien tuotantoaan. Abstraktin valokuvan ja minimalistisen tyylin varassa työskentelevä Kelaranta poimii kuvien aiheet ja materiaalit arkipäivistä esineistä. Monissa töissä ollaan jo oikeastaan kuvallisen tunnistettavuuden tuolla puolen, mutta esineet ja kuvan rakenne voi silti olla havaittavissa. Pelkistetty kuva nostaa valon tärkeimmäksi elementiksi. Olen nähnyt hänen töitään useissa museonäyttelyissä, mutta en muistaakseni kertaakaan aiemmin kaupallisessa galleriassa. Ehkä sille on syynsä. Työt eivät välttämättä avaudu kovin helposti, joten myynnillinen potentiaali ei ole ensisijainen piirre. Minusta Kelarannan värilliset abstraktiot ovat olleet kiinnostavia, ja taivutettujen värilisten pintojen käyttöä olen jopa kokeillut itsekin (tosin oma tulokseni sillä ei ollut erityisen onnistunutta). Uudet muutaman sentin lankasyheröistä kuvatut mustavalkoiset työt eivät kuitenkaan toimineet minun silmissäni. Piirrosmainen tuotos liikkuu jälleen abstraktion ja jonkinlaisen hahmon välimaastossa. Minun silmissäni siinä ei kuitenkaan ollut juuri jännitettä, vaan työt olivat jopa tylsiä. Mukana näyttelyssä on myös värillisiä töitä, jotka ovat minulle tutumpaa Kelarantaa.

 

Abstraktia valokuvaa löytyy myös Galleria Kajasteelta: Aini Tolonen on amatöörikuvaaja (jos sillä sinänsä on merkitystä), joka tallentaa ympäristöstä abstrakteja kuvioita ja pintoja. Hänellä on silmää havaita ja rajata kuvia tavalla, joka tuo niihin rytmiä ja värien vuorovaikutusta. Vaikka kuva saattaa äkkiä katsoen näyttää maalauksen oloiselta, niin kuvat käyttävät kuitenkin valokuvan kieltä. Tolonen ei kikkaile myöskään kuvankäsittelyllä, vaan on lähinnä vain korjannut tai vahvistanut värejä ja valoa. Pieni näyttely on myös ehyt kokonaisuus.

Ja vielä valokuvausta! Valokuvataiteen museossa kävin vilkaisemassa poliittisen valokuvan näyttelyä odotellessa Kaisa Rautaheimon Pojat. Omaa polkuaan etsivien nuorten miesten kuvat ovat vaatineet mukana elämistä ja jälki on hienoa. Rautaheimo on mukana myös Fotofinlandia -ehdokkaana. Hänen kuvasarjansa on saanut paljon julkisuutta, eikä suotta. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko mukaan mahtunut vielä muitakin kuvia tai olisiko toisenlainen valinta täydentänyt kokonaisuutta paremmin.

Kaapelin suunnalla liikkuessa kannattaa vilkaista myös Juha Sääsken Kuvaruutuelämää Muu Kaapelilla. Mediakriittiset työt lainaavat katutaiteelta, sarjakuvalta ja vaikka mistä – kaikki pysyy kuitenkin kasassa taitavan tekniikan ansiosta. Runsaiden yksityiskohtien vyöry tuntuu hyppäävän välillä silmille, kuten toosasta työntyvä todellisuuskin tekee. Muu tarjoaa myös Lönnrotinkadulla kiinnostavan näyttelyn: Pasi Aution Ääneni, otteeni, muistoni, aikani -videoteokset ovat onnistuneita. Samaa mieltä näyttää olleen Kiasmakin, sillä museo näytti tehneen hankintoja kokoelmiinsa.

Kaapelilla oli myös Miķelis Fišersin näyttely, joka kantoi nimeä Conspiracy landscapes. Kiasma oli ehättänyt tuonnekin hankintoja tekemään. Taiteilija on maansa tunnetuimpia, mutta minulle hän oli uusi tuttavuus. On hänen töitään täälläkin tosin nähty, vuonna 1997 ryhmänäyttelyssä Taidehallissa. Gallerioiden sykli on sen verran pitkä, että lukuisten sponsoreitten tuella työt olivat esillä Kaapelin Valssaamossa ja myyntikärki oli vahva. Miķelis Fišers on kai jotenkin profiloitunut taiteen pahaksi pojaksi kotimaassaan, vaikka on saanut myös taidepalkintoja. Tutustuttani hänen töihinsä en tunnista tuota pahuutta erityisemmin. Avaruusolentojen seksillä sellaisen maineen sitten ehkä saavuttaa. Hän on saanut taidekoulutuksensa suurimmalta osalta neuvostoaikana, jolloin ainakin oman käsitykseni mukaan painotettiin piirtämistaitoa, teknistä hallintaa ja geometristä sommittelua, jos lasketaan poliittisuus pois. Fišers on tehnyt niin paljon eri tekniikoilla ja tyyleillä, että tuosta ei paljoa ole jäljellä. Maalauksissa se kuitenkin tuntuu välillä tulevan luonnostaan. Osa maalauksista oli tuoreita Perun matkalta. Vuoristomaisemia hän on maalannut ennenkin. Aihe on vaikea kliseisyydessään ja sitä on myös vaikea vangita jylhyytenä kuten sen kokee. Nopeasti syntyneet ja sinänsä taidokkaat maalaukset eivät siihen minusta tuoneet mitään erityistä. Isommat maisemat ja puupiirrokset sen sijaan olivat hienoja. Näyttelyn nimikkomaalaus löytyy nyt Kiasman kokoelmista. Saa nähdä, milloin on esillä. Nimi kannattaa kyllä painaa mieleen.

 

Mainitaan vielä Brondan näyttely: Pekka Parviaisen In Summa. Nuori (s. 1981) taiteilija maalaa ja tekee grafiikkaa. Aiheet kumpuavat ihmisen luontosuhteesta. Tyylillisesti hänen maalauksensa ovat grafiikalle paljon velkaa, mikä on tekee niistä myös minusta hiukan vaisuja. Itse asiassa monissa töissä olen havaitsevinani myös valokuvan vaikutuksen. Nostin näyttelyn blogiin mukaan juuri keskusteluna valokuvan ja maalaamisen keskinäisestä vuorovaikutuksesta. ”Päällekkäisvalotuksina” kasvot ja maisemat ovat toteuttu teknisesti taidokkaasti mutta aiheen käsittelyssä voisi olla lisää omaperäisyyttä ja rohkeutta, psykologista syvyyttäkin. Värien käyttökin on maltillista sekä sävyjen että värien välisten jännitteiden osalta. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi moni saattaa töistä pitää kovastikin. Tällainen taide on minusta oivallista käyttötaidetta, joka ilahduttaa oman kodin seinällä. Minulle useista töistä tulivat mieleen Christoffer Relanderin päällekkäisvalotetut valokuvat. Hänet ja yhdekäsn muuta suomenruotsalaista valokuvaajaa on esitelty Yle Areenasta löytyvässä ohjelmasarjassa. Vajaan vartin mittaiset esittelyt ovat hauskoja kurkistuksia eri tavoilla työskentelevien valokuvaajien arkeen. Kannattaa vilkaista!