Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu on ehtinyt olla avoinna jo reilun kuukauden syyskuusta alkaen ja kerännyt kuulemma runsaasti yleisöä. Se on nähtävissä peräti 31.1.2016 saakka. Yhteiskuntakriittisenä vasemmistolaisena Leinonen ampuu ennen kaikkea monikansallisia yrityksiä. Ainakin maali on niin iso, että osuminen on helppoa. Kapitalismin logiikan ja lieveilmiöiden arvostelulle on perusteita, mutta Leinosen nuolet ovat minusta tylsiä. Siitäkin huolimatta, että hän on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia nykytaiteilijoita. Viimeksi hänet oli kutsuttu Banksyn järjestämään Dismaland-näyttelyyn Englantiin. Kummatkin ovat hiipuneet iän ja vaurastumisen myötä eräänlaisiksi tiedostavien hipsterien viihdyttäjiksi.

Leinonen ei tunnu juuri luottavan katsojan tai kokijan tulkintakykyyn. Teokset ovat usein sisällöltään niin valmiiksi pureskeltuja, että tyhjenevät pikaisella katsomisella. Se tietysti sopii tähän aikaan: keskittyminen ja pohtiminen olisikin liian työlästä. Leinonen yrittää pureutua kapitalismiin brändien kuvakielen kautta. Niihinhän liittyy aina jonkinlainen tarina tai arvo, jonka päälle hän yrittää heittää toisenlaisen, ristiriitaisen assosiaation. Operoidessaan tällä pintatasolla hän ei kuitenkaan juuri pääse kiinni kapitalismin valtarakenteisiin. Brändit ovat niin vahvoja, että paradoksaalisesti Leinonen jopa vahvistaa niiden imua. Tunnettuus on aikamme kovaa valuuttaa. Logojen parodioiminen ei sitä paitsi ole mikään uusi juttu, vaan sitä on tehty jo 60-luvulta lähtien. Tässä seurassa Leinonen ei ole luovimmasta päästä. Toisaalta Leinosella voisi olla uraa mainostoimistossa, ja onhan hän yhteistyötä siihen suuntaan tehnytkin. Teoksista muodostuu vitsejä, brändeillä leikitteleviä gageja, vaikka toisaalta Leinonen itse tuntuu saarnaavan sormi pystyssä. Kuuntelin Kiasmassa lukioikäisten kommentteja ja teoksista tuli heille myös logontunnistusleikkiä: ”hei, tuo on ikea ja toi subi.” Kun Leinosen töissä oli vielä kymmenen vuotta tuoreutta, niin nykyisin hän on jäänyt ikävästi niin sanotulle mukavuusalueelleen. Taiteilijalle tottelemattomuus on katsojan yllättämistä ja uuden etsimistä. Sen sijasta Leinonen toistaa itseään ja jää ikävän sovinnaiseksi. Ronald McDonaldin ja muiden brändihahmojen ristiinnaulitseminen on vain latteaa ja mielikuvituksetonta. Ei se kelpaa provokaatioksi. Eivät myöskään brändien hautakivet. Ansionsa Leinosella on ollut julkisuuden hyödyntämisessä, kuten Ronaldin kidnappauksessa tai Hunger King performanssissa. Samaan sarjaan kuului romanikerjäläisten tuominen näyttelyn lehdistötilaisuuteen ja avajaisiin. Olipa hurjan tiedostavaa! Tai sitten kömpelön alleviivaavaa. Toki se teki joihinkin vaikutuksen, kuten Hesarin kulttuuritoimittajaan, joka arviossaan ihmetteli romanikysymykseen puuttumista vasta nyt. Aiheesta on kuitenkin käyty vilkasta keskustelua jo vuosia ja toimittajakollega jopa profiloitui romanien puolesta puhujana. Sadan metrin päässä sama kerjääminen on arkipäivää. ”Todellisuuden” tuominen galleriaan ei oikein sinällään riitä. Siihen nähden, että Leinosen taide paljolti koostuu helposti sulavista palasista Angry birds -hahmojen ivailun tapaan, on näyttelyn nimeä kantava tottelevaisuuskoulu jotain muuta. Ylipitkien, puisevien, saarnaavien oppituntivideoiden tyrkyttäminen ei oikein toimi – ei vaikka siellä ovatkin esimerkiksi mediaseksikkäät Li Andersson ja Paleface.

 

Eri mieltä

Leinosen yhteiskunnallisuutta on kiinnostavaa peilata juuri avautuneeseen Eri mieltä -ryhmänäyttelyyn, jonka teemana on kantaaottavuus. Näyttely koostuu 19 taiteilijan tai taiteilijaryhmän töistä. Kuten usein ryhmänäyttelyissä, on kokonaisuus nytkin epätasainen. Se on silti erittäin kiinnostava ja luo hienosti jännitettä niin Leinoseen kuin myös samaan aikaan avattuun Heikkerön näyttelyyn (katso alempana).

Suomalainen Suophanterror-ryhmä pelaa paljon samoilla aineksilla kuin Leinonen, eli ympäristömme tutun kuvamaailman muokkaamisella. He tekevät sen kuitenkin paljon raikkaammin, kekseliäämmin ja myös itseironisemmalla huumorilla. Riiko Sakkinen kalastelee samoilla vesillä, vaikka ei olekaan mukana tässä näyttelyssä. Kaikkien kolmen työt kärsivät osittain samoista puutteista, mutta niin Suophanterror kuin Sakkinenkin tekevät taidettaan tottelemattomammin ja vimmaisemmin kuin Leinonen.

Näyttelyssä on eri tekniikoilla tehtyjä teoksia mediataiteesta veistoksiin ja sekatekniikohin. Osa teoksista on hyvin henkilökohtaisia, jotkut suoremmin yhteiskunnallisia. Muutamaa on aika vaikea istuttaa näyttelyn teemaan. Kokonaisuus on joka tapauksessa hilpeä ja vakava seikkailu, joka jättää myös ajattelemisen aihetta.

Tom Molloyn teos Protesti, 2010, koostuu valtavasta määrästä alle tulitikkuaskin korkuisia kuvia mielenosoituksista. Kuvat on taiteltu yhdeksi valtavaksi protestien jatkumoksi. Joukossa on suomalaisia mielenosoittajia.

Suophanterrorin julisteita teoksesta Checkpoint n:o 169, 2015

Kuva Christina Lucasin mediateoksesta La liberté raisonnée, joka esittää oman tulkintansa Delacroix´n tunnetusta maalauksesta.

Markus Heikkerö – Elämä on turhaa baby…

Markus Heikkerö on kulkenut pitkän tien 60-luvun undergoundista – myös muusikkona mm. Sleepy Sleeperissä –  tähän päivään. Hän lahjoitti merkittävän osan tuotantoaan Kiasmalle ja tästä nähdään useille vuosikymmenille ulottuva kokonaisuus. Heikkerö on toiminut myös kuvataiteen opetustehtävissä niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Tämän päivän perspektiivistä 60- ja 70-lukujen maalaukset peniksineen tuntuvat hiukan tunkkaisilta ja lapsellisiltakin. Aikanaan ne olivat kuitenkin kapinallisia ja paheksuttuja. 80-luvulla ruiskumaalaustekniikalla tehdyt työt ovat näkyneet paljon julkisuudessa kirjojen ja levyjen kansissa (esimerkiksi aurinkolasipäinen Sokrates), mutta nekin ovat paljon aikaansa ja sen tyyleihin sidottuja. Seuraavalla vuosikymmenellä Heikkerö työskenteli rapakon takana, mikä toi aivan uuden jäljen maalauksiin. Värien ja valon Kalifornia sysäsi tekemiseen vauhtia. Kookkaat barokkiset sisätilamaalukset ovat tämän vuosituhannen puolelta. Näyttelyn aikamatka on hauska niin yleisellä kuin taiteilijankin tasolla. Uteliaisuus ja kokeilunhalu ovat leimallisia, samoin elämän isot teemat rakkaus ja kuolema. Kaikissa on kuitenkin mukana heikkeröläinen vino lähestymiskulma ja huumori. Taiteilija ei ole päästänyt itseään mukautumaan helppoihin ratkaisuihin. Siinä oppia tottelemattomuudesta!

Das innere Wesen der Gemälde, 2005 ja alla undergoundajan teokset Kesäpaivä kangasalla ja Mikki Hiiren 40-vuotispäivät.