Jussi Heikkilä Taidehallissa, Mika Taanila Hämeenlinnassa

Jussi Heikkilän retrospektiivi Taidehallissa on runsas kokonaisuus, jonka jänne ulottuu useille vuosikymmenille. Käsitetaiteen (on muuten wikipedian suomenkieliseksi sivuksi melkoisen torso, englantia taitavalle on tarjolla parempi tästä) suomalaisena pioneerina Heikkilä (s. 1952) on ollut murtamassa perinteisen taidekäsityksen rajoja. Itse luen hänet käsitetaiteen toiseen sukupolveen; ensimmäinen sukupolvi oli 60- ja 70-luvuilla uudenlaista taidetta tehneet. Heikkilä on ollut näkyvästi esillä 80-luvulta lähtien. Lintuharrastajana ja luonnosta innoitusta ammentavana hän on tuonut esiin paljon ekologisuuteen liittyviä teemoja, jotka ovat olleet myös vahvasti aikalaisaiheita. Hänellä oli viisitoista vuotta sitten edellinen retrospektiivi Taidehallissa, mutta tuosta näyttelystä ei ole enää monella muistikuvia. Heikkilä on ollut taiteilijaeläkkeellä vuodesta 2014 mutta uusia töitä syntyy yhä. Hänen teoksensa ovat rakentuneet monilla eri keinoilla esinekoosteista kuvanveistoon ja nojaavat muihinkin ilmaisutapoihin. Nauttiakseen niistä ei välttämättä tarvitse harjoittaa syvällistä älyllistä analyysia, silkka elämyksellisyys riittää. Viitteet luonnon teemoihin ovat monesti suoria eli aiheen pohtimisesta pääsee kiinni ilman kynnystä. Siinä mielessä Heikkilä ei ole ”vaikea” lähestyttävä. Toisaalta monen teoksen kohdalla perspektiivi aukeaa huomattavasti, kun tutustuu teoksen taustoihin. Ilmaisussaan Heikkilä on (ainakin minulle) yllättävänkin kurinalainen ja pidättyväkin. Teosten mittakaava on moniin muihin käsitetaiteilijoihin verrattuna pieni. Myös tekniikan suhteen hän on luontoteemojensa mukaisesti perinteiseen kallistuva – digitaalisuuus ei ole siis päässyt arsenaaliin.

Heikkilä on ollut ArsFennica -ehdokkaana, mutta Mika Taanila (s. 1965) on tuon tittelin myös napannut. Hänen Muistikatko -näyttelynsä on Hämeenlinnan taidemuseon isoja tapahtumia. Taanilan teoksista moni lukeutuu käsitetaiteeksi, vaikka tietysti parhaiten hänet tunnetaan videoteoksistaan. Joka tapauksessa keinoiltaan hän edustaa Heikkilään verrattuna juuri tuota toista ulottuvuutta: digitaalisuutta. Tosin teosten aineistona voi olla analoginenkin materiaali, ja Taanilalle onkin tyypillistä hyödyntää arkistoja. Olen nähnyt hänen töitään monesti ja Hämeenlinnankin teoksista lähes kaikki jo muualla. Jos Heikkilän töitä voi lähestyä ilman älyllistäkin näkökulmaa, niin Taanilan teokset ovatkin haasteellisempia. Välillä tämä tekee teoksista etäisiä ja hiukan itseriittoisia: älyllisyydellä briljeerataan. Katsojan tai kokijan rooli on kuitenkin monissa aktiivinen eli oma mielikuva luo kokonaisuuden. Ja niinhän hyvässä taiteessa täytyykin olla. Paljon julkisuudessa esillä ollut kolmikanavainen videoteos Suomen sähköisin kunta (stillkuva alla) on vaikuttava. Parhaiten teoksiin pääsee tutustumaan tästä ArsFennican linkistä. Videotaiteen ystäviä hemmotellaan, sillä samaan aikaan museossa on käynnissä myös Eija-Liisa Ahtilan näyttely. Siitä on kommentit toisaalla blogissani.

HAMissa on Galleriassa (joka on Tennispalatsiin siirretty Kluuvin galleria) Karoliina Hellbergin VILLE-näyttely. Se sai paljon näkyvyyttä Hesarin kulttuurisivuilla, mikä toi heti lisää kävijöitä – ja ostajia, sillä suurin osa töistä oli jo  myyty. Vuonna 1987 syntynyt Hellberg on juuri valmistunut Kuvataideakatemiasta. Rohkeaa väriskaalaa käyttäviin maalauksiin on syntynyt syvyysvaikutelma, joka toimii Ranskan Rivieran atmosfääriä henkivien talojen ja interiöörien kuvaamisessa. Aihe on jopa kliseinen, mutta löytyy siihen myös tuoreutta. Viitteitä taidehistoriaan ei ole vaikea löytää, ja niitä voi tutkailla vaikka Amos Andersonin tai Didrichsenin näyttelyissä. Pakko on tietysti mainita Matisse, koska sekä perspektiivin, viivan että värien osalta esikuva on niin läheinen. En malta olla laittamatta alle vertailuksi yhtä hänen työtään. Niitä on nopsa googlailla ja vertailla. Hellbergin teoksissa on kuitenkin myös oma ääni, joka varmasti myös jalostuu. Kontrastina rouheille maalauksille on mukana pikkutarkasti tehtyjä akvarelleja – joissa niin ikään on peilauksia muiden tekijöiden teoksiin. Näissä näkyy vahvemmin työskentely kuvittajana. Tulee tietysti verrattua maalauksia juuri päättyneeseen Nuoret -näyttelyyn ja samoja elementtejä löytyykin: kolorismia, pinnan korostumista ja henkilökohtaisen havaintomaailman käyttö aiheena. Lupaavia töitä, ja toivottavasti ne jatkossa ponnistavat vielä rohkeammin omasta ilmaisurepertuaarista, joka näkyy jo hienosti muutamissa teoksissa. Niissä akvarellimainen keveys yhdistyy akryylin tai öljyvärien tukevuuteen.

 Matisse

Käväisin lakkautusuhasta juuri selvinneessä Riihimäen taidemuseossa. Alakerrassa oli Ilmari Grytan neljän teoksen näyttely ja yläkerrassa Helenen puutarhassa -näyttely museon omista kokoelmista. Alhaalla siis käsitetaidetta (tai kuvanveistoa, miten sen nyt haluaa määritellä) ja kerrosta ylempänä perinteistä maalaustaidetta. Varmaankaan moni ei tiedä, miten upea kokoelma museolla on omasta takaa. Nimistä voi luetella vaikka tunnetuimpia: Marcus Collin, A.W. Finch, Pekka Halonen, Eero Järnefelt, Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff, Venny Soldan-Brofeldt, Ville Vallgren ja Verner Thomé. Kukka-aiheisessa näyttelyssä ei tullut ähkyä kapeasta fokuksesta huolimatta, kerrassaan hienoja töitä. Museon huonosta tunnettuudesta johtuen kävijöitä on niukalta, mutta suosittelen käväisyä ihan asioikseen tai poikkeamista siellä suunnalla liikkuessa. Kuvassa Axel Haartmanin Sireenit Naantalissa, 1941.

Galerie Forsblom jatkaa nimekkäiden ulkomaalaisten taiteilijoiden esittelyä, nyt on vuorossa Ian McKeever. Hän on varsin tunnettu kotimaassaan Englannissa ja menestynyt myös kansainvälisesti. Teoksia löytyy museoiden kokoelmista niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin, myös Kiasman omistuksessa on hänen tuotantoaan. Hän on toiminut paljon myös opetustehtävissä, mm. professorina Royal Academy School of Arts:ssa Lontoossa. McKeever (s. 1946) on kuitenkin itseoppinut maalari ja opiskeli aluksi kirjallisuutta. Kuvataiteilijana hän aloitti 60-luvun lopulla; aluksi hän teki pitkään maisemaan perustuvia töitä. Hän maalasi tai piirsi valokuvan päälle. Vähitellen 90-luvulta lähtien ilmaisu on liukunut yhä enemmän kohti abstraktia ilmaisua. Vaikka teoksissa voi yhä nähdä muistumia esittävyydestä, niin enemmän kyse on pintojen, muotojen ja valon leikittelystä. Näyttelyn työt ovat tällä vuosikymmenellä syntyneitä, joita muutamaa lukuun ottamatta hallitsee vaalea väriskaala. Kookkailla maalauksilla on vahva fyysinen olemus, liki kolmemetriset teokset hallitsevat tilaa. Aiemmin McKeever on tehnyt paljon tummia tai syvien värien hallitsemia maalauksia, joissa kuvioiden merkitys oli suurempi. Uusimmat työt ovat hienovaraisempia ja seesteisempiä, pinnaltaan yhtenäisempiä. Ehkä tästä johtuen vie aikansa ennen kuin työt alkavat puhutella – ja niihin sisältyvä lataus pääsee ympäröimään katsojan. Värikkäämmät teokset vyöryvät väkevämmin, mistä itse pidän. Jos tilillä on 90 000 € etsimässä kohdetta, niin tästä löytyy.

Samaan aikaan esillä on Niko Luoman abstrakteja valokuvia. Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen Helsinki Schoolista ponnistanut Luoma on ollut kymmenkunta vuotta paljonkin esillä, ja teoksia on laajasti suomalaisissa kokoelmissa. Hänen kuvansa syntyvät valottamalla negatiivia useita kertoja rajaamalla valoa ja väriä. Joissakin teoksissa yksittäisiä valotuksia voi olla tuhansia, ja näistä viivojen hallitsemista töistä hänet myös tunnetaan parhaiten. Uudemmissa töissä valotuksia on sen sijaan vain tusina. Kyse on siis analogisesta työskentelystä, joka käyttää valokuvauksen materiaaleja kuvaamatta silti suoraan mitään todellista. Tämä on puhdasta abstraktionismia, tai oikeastaan minimalismia. Luoma onkin ammentanut paljon vaikutteita esimerkiksi Frank Stellalta ja minimalistisesta musiikista Reichilta ja Glassilta. Sinänsä abstraktio (tai minimalismi) valokuvassa ei ole uusi asia, päinvastoin. Jos viime vuosituhannen alussa valokuvaajat omaksuivat uuden muotokielen, olihan valokuva edistyksellinen ilmaisumuoto. Luoman käyttämä tekniikka on työläs ja herkkä. Analogisuudesta huolimatta jälki on digitaalisen tuntuista. Tässä onkin kuvien syvin olemus: niihin on tavallaan pureutunut ajan kuluminen. Luoma on itse silti todennut, ettei kuviin sinänsä sisälly mitään syvempiä merkityksiä. Tässä on merkillinen ristiriita. Kuva itsessään ei kerro mitään sen taustalla olevasta prosessista ja yhtä hyvin – helpommin tosin – vastaavan olisi voinut tuottaa digitaalisesti. Jos katsoo valokuvauksen kenttää laajemmin, niin abstraktin kuvauksen tunnetuimmista nimistä esimerkiksi Marco Breuer, Edward Mapplethorpe (kyllä, Robertin veli) ja Roland Fischer ovat tehneet samantyyppistä jälkeä kuin Luoma aiemmin, eivä tosin samalla tekniikalla. Suomessa esimerkiksi Ola Kolehmainen ja Nanna Hänninen ovat tehneet ansiokasta abstraktia kuvaa; Kolehmaisen töissä on myös samanlaisia elementtejä kuin Luoman näyttelyssä.

Uusissa teoksissaan Luoma viittaa teosnimissä kuuluisiin maalauksiin (Picasso), ja onhan geotmeriassa viitteitä kubismiin. Kuvat ovat korostuneen teknisiä, kliinisiä ja tavallaan hälyisiä. Ehkä juuri tämä levottomuus, jota värimaailma vielä korostaa, teki minulle vaikeaksi saada niistä oikein otetta. Ne eivät herättäneet assosiaatioita ja mielikuvia, vaan jäivät pinnoiksi. Myös Luoman teoksilla on kokoa, kuten nykyään pigmenttivedoksilla yleensäkin. Puolitoistametriset kuvat ryöpsähtävät, ja ehkä ajan kanssa niiden olemus tasaantuu silmissä. Taiteen hinnasta on viime aikoina puhuttu julkisuudessa paljonkin, kun Veikko Hirvimäen Kiiski nousi julkisuuteen. Kadunmieskriitikoilta on mennyt ohi teoksen naivistinen luonne, eikä sen hinta ole suinkaan erityisen korkea. Luoman kuvat ovat 10-15000 €, joka on suomalaisen valokuvan kärkikaartia. Vasemmalla Self titled adaptation of The Young Ladies of Avignon (1907) ja oikealla Self titled adaptation of Weeping Woman (1937).