Feature – Kirjoittamisen mestarikurssi
Tämän tekstini kirjoittaminen pohjautuu joukkoon perin ristiriitaisia tunteita. Aluksi olin vain utelias: kyseessä on itselleni läheinen aihe, josta opin mielelläni lisää. Pian seurasi hämmennys. Eikö aiheesta irtoa tosiaan parempaa, täsmällisempää ja innoittavampaa tekstiä! Ja tästä seurasi sitten myös kiukkua. Onneksi oli sentään ilonaiheitakin. Tunnustetaan heti yksi synti lisää. Näppiksen ääreen ajoi kilpailunhalu, näyttämisen vimma eli hinku osoittaa olevani ehkä jopa paremmin perillä aiheesta kuin ainakin muutamat tekijöistä .
Feature – kirjoittamisen mestarikurssin ovat toimittaneet kolme kokenutta toimittajaa, ja kirja sisältää 16 esseetä tai lyhyempää tekstiä featuren kirjoittamisesta. Kuulostaa siis juuri opukselta, joka kiinnostaa muitakin toimittajia kokeneesta keltanokkaan.
Maallikko sen sijaan kysyy heti, minkä ihmeen featuren kirjoittamisesta on kyse. Eikä kysymys ole ihme. Eivät sitä oikein tunnu tietävän edes kirjan toimittajat. Kenties kirjan innoittamana Helsingin Sanomain päätoimittajiin kuuluva Laura Saarikoski käsitteli hiljattain aihetta pääkirjoitussivun kolumnissaan. Hän myös pyysi lukijoilta suomenkielistä vastinetta sanalle feature, ja saikin seuraavaan kolumniin mennessä 80 vastausta.
Saarikoski lainasi kolumnissaan Reetta Rädyn esipuhetta kirjasta: ”Uutiset tarjoavat tietoa, kun taas feature pyrkii kohti ymmärrystä.” Tämän jälkeen kolumnissa mainitaan heti perään termit kerronnallinen journalismi, syventävä sisältö, uutinen, kokemuksellinen journalismi. Hesari käyttää sivuillaan myös termiä tutkiva journalismi.
”Kun minulta kysytään, mitä on feature, vastaukseni on pitkä ja polveileva kuin featurejuttu. Jotenkin näin se voisi alkaa: Feature on kertovaa journalismia”, Räty aloittaa esipuheensa. Ja teksti tosiaan kaartelee kuin lehmänpolku 13 sivua pääsemättä täsmennykseen. Saarikosken poimima lause toki löytyy, mutta se ei erityisemmin kiteytä nimenomaan featurea. Ymmärrystä tarjoavat muutkin juttutyypit.
Ei vaikuta siis erityisen selkeältä. Lupaan kuitenkin, että tämän tekstini luettuasi ymmärrät aiheesta paljon enemmän. Olen kirjoittanut feature-juttuja 90-luvun alkuvuosista lähtien pääosin aikakauslehtiin, muutaman vuoden myös sanomalehtiin. Freelancerina asiakkaitani ovat olleet kaksi maan suurinta aikakauslehtikustantajaa (Sanoma ja Otavamedia eli entinen Yhtyneet kuvalehdet) sekä joukko pienempiä lehtiä. Juttujani on ilmestynyt myös maan suurimmissa sanomalehdissä lukuun ottamatta Hesaria. Erikoisalueeni on ollut alusta lähtien henkilöhaastattelut, joita olen kirjoittanut satoja. Kaikki henkilöjutut eivät tosin ole featurea, eivät minunkaan. Termiä kyllä käytettiin aikakauslehdissä jo 90-luvulla melko väljästi. Silloin feature tarkoitti kansijuttua: irtonumeron otsikkona houkuttelevaa vetonaulaa.
Hesarin kasvatteina Räty ja Saarikoski mielellään nostavat yhdeksi suomalaisen featuren kärkihahmoksi Ilkka Malmbergin. Eikä siinä mitään, hieno kirjoittaja hän olikin. Räty ihailee Malmbergia siinä määrin, että mainitsee hänen tiedonintressien luokittelunsa olleen tärkeä neuvo. Malmberg kuitenkin vain lainaa tunnettua saksalaista filosofia Jürgen Habermasia. Kyllä tällainen klassikko pitäisi tuntea.
Toimittajakolmikon yhteisessä esipuheessa kerrotaan kirjoittajia olevan 23 mutta onkin 16. Olisi hyvä saada faktat ojennukseen ainakin esipuheissa.
Reetta Räty muistelee samaisessa aloituksessaan feature-termin käyttöä hänen tullessaan alalle 1995 Nyt-liitteen tekijäksi. Tuolloin Hesarissa vallitsi kuulemani mukaan paniikki nuoren lukijakunnan menettämisestä. Nyt-liite luotiin houkuttelemaan heitä. Tekijöiksi valikoitui yleisön kaltaisia nuoria tekijöitä, Rätykin 21-vuotiaana. Rohkea ja monesti hauskankin anarkistinen ote merkitsi toisaalta myös heikkoa journalismia perinteisemmin kriteerein. Se oli lyhyttä, nopeaa ja vapaata, eikä sillä ollut oikeastaan mitään tekemistä uutisten tai niiden taustoittamisen kanssa. Räty toi liitteen päätoimittajana ensimmäisten joukossa painettuun lehteen internetissä ja myöhemmin sosiaalisessa mediassa käynnissä olleen ilmiön: aiheeksi valikoitui usein oma persoona tai perhe. Muistan itse kiroilleeni monesti turhautuneena, että minua ei kiinnosta toimittajan napa. Oman persoonan käyttäminen tekstin näkökulmana tai jopa tavallaan aiheena on myös featurekirjoittamisen piirteitä. Tapa on kuitenkin aivan toinen. On Räty tietysti tehnyt niiden aikojen jälkeen paljon muutakin, oli Tampereen yliopiston journalistiikan työelämäprofessorinakin 2020–2021.
Niinpä odotin Rädyn esipuheessaan avaavan featuren historiaa. Mutta ei, termi lipsuu kuin saippupala. Kirjaa pitää lukea yli 200 sivua ennen kuin Sonja Saarikoski kertoo, mistä termi on tullut. Hänen esseensä kirjoittamisen eettisistä haasteista on muutenkin yksi kirjan parhaista. Harmi vain, että siinäkin on lähdeaineiston käsittelyssä huolimattomuutta.
Featuren synty sijoittuu kauas menneisyyteen, 1800-luvun lopulle Yhdysvaltoihin, kuten Saarikoski tietää. Täydennän tähän hiukan historiaa. Termi esiintyy ensi kerran 1910-luvulla. Uutisaineiston lisäksi sanomalehdissä julkaistiin pidempiä kertomuksia, joilla myytiin irtonumeroita. Lehti siis sisälsi, featured, jännittäviä tarinoita, jotka koostuivat sekalaisesta joukosta matkakertomuksia, kuvailuja rikoksista ja niiden tekijöistä sekä muuten vain kauhistuttavia tai viihdyttäviä tekstejä. Uutisten kaltainen totuudellisuus ei niitä erityisesti kahlehtinut. Amerikkalaisista elokuvista on tuttua nuoren kirjailijan tai toimittajan urasta haaveilevan työ paikallisessa sanomalehdessä ja ehkä eteneminen isompaan. Kyse on niissä aina luovasta kirjoittamisesta, ei uutisista. Feature on siis perin amerikkalainen ilmiö, tai ehkä on parempi puhua angloamerikkalaisesta. Juttutyyppi on ollut suosittu myös Briteissä, jossa sillä on perinne keltaisessa lehdistössä eli tabloideissa, joita myös iltapäivälehdiksi kutsutaan.
Hiukan myöhemmin Saarikoski kirjoittaa: ”…narratiivinen journalismi ei ole syntynyt 1960-luvun gonzokerronnasta tunnetun ”uuden journalismin” myötä, vaan paljon aikaisemmin – suunnilleen samoihin aikoihin kuin objektiivisuusihanne alkoi vallata journalismissa alaa.”
Minulla ei ole lainaukseksi merkittyä käsikirjaa (Objectivity, Professionalism, and Truth Seeking, 2008), mutta rohkenen silti epäillä sitaatin tarkkuutta. Uusi journalismi ei nimittäin tarkoita samaa kuin gonzojournalismi.
Uuden journalismin tekijöistä täytyy mainita herrat Capote ja Wolfe. Etenkin jälkimmäinen toi 50-60-lukujen taitteesta alkaen uuden tavan kirjoittaa ilmiöistä ja ihmisistä. Hän myös lanseeerasi termin new journalism Capoten innoittamana. Gonzokirjoittaminen on sen sijaan oma genrensä. Sen voi toki periaatteessa lukea äärimmäiseksi uuden journalismin muodoksi, mutta tuskin oppikirjassa on näin pahasti sekoitettu kahta erillistä genreä. Gonzo ei väitä kirjoitavansa faktojen pohjalta vaan nojaa subjektiivisuuteen. Uusi journalismi on sen sijaan totuuspohjaista väritettynäkin. Kirjallinen korkeatasoisuus on yksi sen piirteistä, ja monet tekijät kirjoittivat myös proosaa. Tästä elämyksellisestä journalismista tuli valtavan suosittua ja sen tekijöistä kuuluisia. Pitkien juttujen kirjoittamisesta tuli eräänlainen journalismin kuninkuuslaji, jonka voitti vain tekemällä huipputason uutisen, skuupin.
Uuden journalismin nousu johti jo 1904 perustettuun Pulitzer-palkintoon oman sarjan lisäämiseen feature-teksteille 1979. Aluksi feature-palkintoja saivat etenkin henkilöjutut, tarinat poikkeuksellisista tai erikoisiin tapahtumiin joutuneista ihmisistä. Tällä vuosituhannella juttujen kirjo on kasvanut: ympäristötuhot, siirtolaisuus ja terrorismi ovat nousseet laajempina aiheina mukaan. Silti myös rikokset ja tragediat ovat pysyneet palkittujen juttujen aiheina. Sanomalehtien ohella yhä useammin palkinto on mennyt aikakauslehdille. The New Yorker on hyvä esimerkki, ja sitä ovat Feature-kirjan kirjoittajatkin ahkerasti lukeneet, tai ainakin näin väittävät.
Meillä Suomessa feature-termi yleistyi internetin astuttua nopeimman median paikalle. Painettujen lehtien oli pakko miettiä, miten lukijat pidetään. Uutisjuttujen oheen haluttiin lukijoita henkilökohtaisemmin kiinnostavaa aineistoa. Kun Yleltä sai uutiset ilmaiseksi, oli lehtien pakko tarjota muuta. Hep, ratkaisu on syventävä sisältö, todettiin. Ja siinä sopassa lilluivat sekaisin monet erilaiset termit. Konseptoinnilla kyllä pyrittiin luomaan juttutyypit ja niille nimet. Mukaan tuli kaikenlaista ”pehmeää” kirjoittamista: lifestyleä, sisustusta ja hyvinvointia. Ja mystinen, huokoinen feature…
Hesarissa prosessi vaikuttaa olevan yhä kesken. Uutisia taustoittavat tekstit saattavat alkaa ympäristön pitkillä kuvailuilla, ja jopa uutisissa unohtuu usein vanha periaate ensimmäisten virkkeiden roolista. Mainitun kolumnin termisekamelska kertoo sekin omaa tarinaansa.
Harmittavasti sama sekavuus juttutyyppien välillä vallitsee tässä kirjassakin, jonka tulisi käsitellä niistä vain yhtä. Selvärajaista luokittelu ei missään ole, se on myönnettävä. Häilyvää on esimerkiksi, milloin henkilöjuttu alkaa olla syvyydeltään featurea. Tai milloin täyttyy reportaasin kasvaminen toisen juttutyypin mittoihin. Reportaasi voi nimittäin olla feature-jutun raaka-ainetta ja osa tekstiä, mutta määritelmällisesti reportaasi on uutistyötä, tiedon välittämistä tässä ja nyt. Uutisten taustajuttu puolestaan pitää olla kiinni uutisessa, tiiviisti ja faktapohjaisesti.
Kirjassa Hesarin Katriina Pajari käyttää jutuistaan termiä reportaasi, ja sellaisia hän myös kirjoittaa. Eivät ne ole featurea, vaikka yhteisiäkin piirteitä on. Valokuvaaja Touko Hujanen puolestaan käsittelee kuvareportaasin tekemistä, ja sekin on oikeasti uutistyötä. Hän on kyllä tehnyt myös dokumentaarista kuvaa, mikä tavallaan vastaa kirjoitettua featurea. Kiinnostavaa olisi ollut lukea pohdintaa feature-tekstin ja dokumentaarisen kuvan yhteydestä, sillä valokuvan ei ole mielekästä kuvittaa tekstiä. Valokuvalla on oma kielensä. Hujasen tekstissä on myös detalji, jonka haluan oikaista. Hän mainitsee reportaasin (ja samalla tietysti reportterin) tulevan etymologisesti latinan sanoista re ja portare, kantaa takaisin. Tämä on sinällään oikein, mutta sana juontaa kuitenkin 1300-luvulle ja ranskan termiin, joka tarkoitti lähinnä kirjuria. Termi levisi käyttöön myös kanaalin toiselle puolelle. Tosiasiain kirjaamisesta on siis kyse, alun perin lainkäytön piirissä.
Feature-kirjoittamisesta löytyy valtavia määriä amerikkalaisia opaskirjoja, handbookeja. Sikäläisissä yliopistoissa voi opiskella kirjoittamista käytännönläheisemmin kuin Suomessa. Toisaalta nuo oppaat ovat suhteellisen naiiveja ja yksinkertaistavat kirjoittamisen mekaaniseksi suoritteeksi. Niissä tuntuu olevan aina lahjakkuus, luovuus myyttisessä asemassa: perustyyppi tarvitsee ohjeet, ja parhaat sitten tekevät omalla tavallaan.
Käsittelyssäni oleva kirja on sen sijaan hyvinkin kotimaisella, etten sanoisi kotikutoisella, otteella kirjoitettu. Muutama artikkeli nousee selvästi yli muiden, mainitun Saarikosken lisäksi Anu Nousiaisen teksti tapahtumien rekonstruktioinnista. Rakenteen tuottaminen tekstiin tulee myös kohtuullisen hyvin käsiteltyä sitä koskevissa teksteissä. Suomen Kuvalehden Elina Järvinen pohtii ansiokkaasti jutun rajaamista, Hesarin Tommi Nieminen avaa tiedonhankintaa jännittävällä tavalla Nuorisosäätin tapauksen jälkivaiheilla.
Muutaman tekstin kohdalla olisi ollut sen sijaan syytä aloittaa kokonaan uudestaan. Virpi Salmen aiheena on tylsyyden välttäminen – ja tuloksena kirjan tylsin essee. Ehkä hänellä on ollut mielessä Tolstoin kuuluisa lause ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan”, sillä hän käsittelee ensin kuusi sivua tapoja epäonnistua. Kun lisänä on vielä omaa mielipahaa tietynlaisista tapauksista, olin hypätä tekstin kokonaan yli. Ei lukijaa kiinnosta, mikä toimittajaa ärsyttää, paitsi somessa ehkä. Salmea harmittaa esimerkiksi se, että eräässä podcastissa (!) ei ollut selitetty noottikriisiä. Onneksi mukaan mahtuu myös tärkeä oivallus: itsestään selviltä vaikuttaviin ”totuuksiin” voi hakea uuden näkökulman. Vaikkapa kaupunkisuunnittelussa on tällaisia kyseenalaistamattomia väitteitä.
Salmi myös purnaa asiantuntijatermien käytöstä ja vaatii, että ”niin sanotuista erikoisaloista pitäisi kirjoittaa enemmän niihin erikoistumattomien toimittajien.” Ammatillisten kliseiden riisuminen on toki tärkeää, mutta taloussivujen lukijan täytyy olettaa tietävän tietyt käsitteet. Samalla tässä unohtuu yksi tärkeä seikka. Ja se puuttuu kauttaaltaan kirjasta.
Kirjoittajan täytyy aina pohtia, kenelle on juttua tekemässä. Se riippuu tietenkin, mikä julkaisu (tai lehden osasto) on kyseessä. Hesarilla on niin laaja lukijakunta, että kohderyhmää on vaikea hahmottaa. Usein on kuitenkin käytettävissä tietoa lehden lukijarakenteesta, heidän kiinnostuksistaan, koulutustasosta ja vaikka maantieteellisestä alueesta. Kaikki aikakauslehdet teettävät lukijatutkimuksia.
Kirjoitin itse aikoinaan joitakin juttuja Kodin Kuvalehteen, ja toimituspäällikkö evästi miettimään lehden tyypillistä lukijaa. Määrittäviä tekijöitä oli useita, kuten sukupuoli (naisia valtaosa), asuinpaikka (maaseutu useammin kuin kaupunki), ikä (perheellisiä, jo aikuisia), koulutustaso (harvemmin korkeakoulututkinto). Juttujen piti olla myös pikemmin viihdyttäviä kuin tiukkaa tutkivaa journalismia. Oli mietittävä tekstin rakenteen ja lauseidenkin luonnetta. Tekstini olivat toimituksen mukaan hyviä, mutta tunnistin itsekin vaikeuden päästä lukijoiden tuntoihin kiinni. Tietty kepeys teksteistä puuttui ja murresuomeen istuva lupsakka kieli. Se oli kuitenkin opettavaista, ja ryhdyin tarkoituksella kehittämään tyylillistä notkeutta. Sitä harjoitusta teen edelleen pari vuosikymmentä myöhemmin.
Tyylin tavoittelussa tärkeää on tekstin sujuvuus, rytmi ja tasapaino. Sitä voisi verrata vaikka elokuvan ohjaamiseen tai nyrkkeilyyn. Pohjalla on kuvakulmien ja leikkausten valinta, tai miksei jalkatyö ja lyöntivalikoima. Kirjoittamisessa sama asia on lauseen ja kielen käyttö. Anu Silfverberg käyttää tuttua termiä oman äänen löytämisestä. Muuten näitä asioita pohtivat Featuressa lähinnä editorit. Muidenkin teksteissä tulee alvariinsa mainituksi vanha ohje ”näytä, älä kerro”. Muitakin käytännöllisiä neuvoja jaetaan, osa oikein hyviä. Opastusta olisi voinut vielä enemmän viedä käytännön tasolle, lauseisiin saakka.
Muutamassa jutussa puhutaan merkkimääristä, mutta hämmästyttävän vähän käsitellään arkielämän realiteettia palstatilan rajallisuudesta. Harvassa ovat ne tapaukset, joissa jutulle, edes featurelle, on määrättömästi tilaa. On siis pakko kirjoittaa taloudellisesti ja tehdä tarpeelliset rakenteelliset valinnat saadakseen tekstin mahtumaan sille varattuun tilaan. Ollakseen featurea tekstin pituus on vähintään luokkaa 10 000 merkkiä, siis kolme aanelosta. Jos teksti menee tuplasti sen yli, on asiaa joko oikeasti varsin runsaasti – tai teksti on löysää.
Kukaan editoijista ei neuvo testaamaan tekstiä merkkimäärään sovittamalla. Raadollinen mutta äärimmäisen toimiva harjoitus on editoida 15 000 merkin teksti kymmeneen tuhanteen ja katsoa katosiko mitään oleellista. Rakenteen joutuu takomaan toimivaan muotoon. Sen jälkeen voi vielä kokeilla pudottaa pari tuhatta merkkiä. Se pakottaa jo höyläämään lauseitakin. Turhat maneerit putoavat pois ja oleellinen pääsee esille. Sitten voi ripustaa hauskoja anekdootteja ja elävöittäviä detaljeja kuin koristeita kuuseen.
Tässä tekstissä en noudata neuvoani, koska käytän siitä säästyneen aikani lompakkoani täyttäviin töihin. Olen kuitenkin vastaavia harjoituksia tehnyt paljon. Sillä tavoin hankitulla rutiinilla tekstini eivät juuri koskaan poikkea tavoitellusta pituudesta edes ensimmäisessä versiossa. Kertalaakilla oikea mitta tarkoittaa rakenteen olemista päässä jo ennen näppäimistön ääreen istumista. Minulla se syntyy usein kävelylenkeillä miltei huomaamatta. Käyn eräänlaista vuoropuhelua tekstin kanssa. Pohdin myös avainlauseita.
Olen myös ylpeä toimitusten vähäisestä tarpeesta editoida tekstejäni. Vain kerran on erään lehden toimituspäällikkö myllännyt editoinnissa juttuni rakenteen perinpohjaisesti. Hän halusi kohdentaa tekstin henkilöihin, kun olin itse ottanut yhdeksi protagonistiksi yhteiskunnan toimia käsitellyn aiheen ohjailussa. Minusta se oli tärkeä näkökulma, kuivahkoa asiaa tosin. Toisaalta editorin muutoksilla juttu oli viihdyttävämpi ja napakampi. Toki silloin tällöin toimitus voi pudottaa jonkin lauseen teksteistäni pois, koska se esimerkiksi vaatisi pari muuta selventävää virkettä lisää. Kielioppi on aina teksteissäni virheetöntä. Lause on työkalu, jota pitää rakastaa. Virpi Salmi mainitsee, ettei tunne ainuttakaan varsinaista kirjoittamista rakastavaa toimittajaa. Kyllä meitä kuitenkin on.
Poimin tähän muutaman virkkeen kirjan toimittajan, Tuomas Kasevan, editointia koskevan esseen tekstistä. Hänen artikkelinsa aihe on tekstin parantaminen.
”Itselleni nämä perustehtävät [korjaukset] eivät ole niin helppoja kuin miltä ne listattuna kuulostavat”, kirjoittaa editori Tuomas. Ja meikäläisen kaltainen näsäviisastelija kysyy, miksi kuin sanan jälkeen on tarpeeton miltä.
”Ensimmäinen lukukerta on pyhä, sillä se on se kerta, jolloin pääsen lähimmäksi samankaltaista hetkeä, jossa lukija tulee tekstin lukemaan.” Täällä editori ehdottaa: Ensimmäinen lukukerta on pyhä, sillä juuri tuolloin pääsen lähimmäksi lukijan hetkeä (tunnelmaa) tekstin äärellä.
”Mutta paljastui, ettei edes editoija ollut tajunnut, että jutun jokainen jakso rakentui yhden Holman kodin huonekalun ympärille.” Että, että ja tuota, huonekalujen ympärillä rakennellaan. Kävisikö: Mutta paljastui, ettei edes editoija ollut tajunnut jutun kunkin jakson rakentuvan Holman huonekalujen mukaan.
Otetaan vielä yksi. ”Taannoin istuin teatterissa katsomassa tylsähköä esitystä, kun mieleeni nousi ajatus, että päivällä editoimani jutun lopetus kannattaisi rakentaa aivan toisen asian ympärille.” Tarjoan vaihtoehdoksi: Tylsähkön näytelmän katsomossa mieleeni juolahti, että päivällä editoimani jutun lopetus toimisi paremmin toiseen asiaan liitettynä.
Pyydän anteeksi lukijalta, kielipoliisi minussa saa toisinaan riivatunmoisen vallan. En vaan voi olla menettämättä malttiani tuollaisia lauseita lukiessani. En ainakaan omia tekstejäni antaisi Kasevan käsittelyyn! Tässä kohtaa tarkkaavainen lukija voi tuhahtaa, että olen itseni kanssa nyt erimieltä. Mainitsin Salmen jutun yhteydessä toimittajan mielipahan epärelevanttisuuden. Totta! Älä tee niin kuin minä teen, vaan kuten sanon. Mutta ehkä tässä on kuitenkin kyseessä eri asia. Lukija saa päättää, tietenkin.
Kaseva kyllä noteeraa tekstissään monen kirjoittajan pilkkuvirheet, liiallisen kaksoispisteen tai ajatusviivan käytön. Minä puolestani totean monien kirjoittavan kahden, jopa neljän sivulauseen virkkeitä. Se tekee tekstin vaikeaksi hahmottaa, vaatii tuhottoman paljon merkkejä ja lukijalla on olo kuin nimismiehen kiharoissa. Ei ole ihme, että Hesarin tekstit ovat nykyisin tolkuttoman huonoja kieliasultaan. Omiin maneereihini kuuluu kaksoispisteen ja ajatusviivan käyttö, joskus liiaksikin. Toisaalta käytän niitä nimenomaan tekstin taloudellisuutta tukemaan: kaksoispisteellä korvaa helposti kaksi sivulausetta. Ajatusviiva on kuin tahtipuikko.
”Syyllistenetsinnän šakkilaudalla ihmiset muuttuvat lättäniksi kuin paperinuket”, kirjoittaa Sonja Saarikoski tekstinsä lopulla viitaten Ukrainan sodasta kirjoittamiseen. Kun hänen tekstinsä on muuten hyvä, ovat tällaiset kielikuvat nolottavia. Mahtipontista mutta tyhjää. Essee loppuu muutenkin ikään kuin kesken, joten ehkä hän on ajatellut lennokkaan lauseen paikkaavan. Harmillisen torsoksi jää pohdinta kirjoittajan arvomaailman ja elämänkatsomuksen, poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen vaikutuksesta tekstiin. Näiden avaaminen eksplisiittisesti lukijalle tai edes kirjoittajan itsensä tiedostamana on eettisesti merkityksellistä, ehkä jopa enemmän kuin onko joku sitaatti sanatarkasti oikein.
Sitaatteihin kirjasta löytyy muutama kannanotto, jotka koin yllättävinä. Näiden kirjoittajien mielestä meikäläisessä featuressa käytetään liikaa lainauksia. Tiiviimmin saisi tekstin sujumaan ilman. Kun feature on lähtökohtaisesti anglosaksinen juttutyyppi ja siellä päinvastoin käytetään mielellään paljon pidempiä sitaatteja, olisi minusta tervetullutta täälläkin soveltaa sitä vapaammin tyylikeinona. Omista teksteistäni olen tottunut ne rajaamaan lyhyiksi, enintään muutaman virkkeen mittaisiksi. Mielelläni käyttäisin tuplastikin pidempiä. Puhe kertoo ihmisestä monella tavalla.
Kovasti kirjassa pohditaan pitkienkin juttujen lukemista kännykällä tai ylipäätään netin välityksellä. Ja seurataan, jäävätkö tekstien lukemiset kesken. Myös Hesarin Saarikoski on huolissaan asiasta. En ole konservatiivisine lukutottumuksineni tietenkään mikään hyvä esimerkki, mutta en oikeastaan koskaan lue pitkiä juttuja kännykästä. Saatan kyllä vilkaista, kannattaako lukemiselle varata aikaa. Päätelaite on sitten joko painettu lehti tai ipad, joskus myös läppäri. Uskoakseni moni muukin perinteisemmin mediaa käyttävä tekee samoin. Uutisia sen sijaan seuraan tiiviisti puhelimestakin. Ja niin se vain on, että velton tekstin jättää helposti kesken, tiiviin ja soljuvan harvemmin. Hyvässä tekstissä siirtymillä on tärkeä rooli, huonossa ne irvistävät tai ovat häiritseviä kuin elokuvan hyppyleikkaukset.
Palataan vielä tekstin alun pohdintaan featuren määrittelystä. Sen tunnusmerkeiksi olen pyrkinyt listamaan ainakin tietyn pituuden ja kirjallisen tason. Kielenkäytöltään feature on intiimiä ja herättää tunteita. Se vie lukijan eläytymään ihmisiin, ilmiöihin ja paikkoihin. Feature käyttää useita erilaisia tiedonlähteitä ja tuottaa lukijalle faktoja. Käsittelytapa ei silti välttämättä ole uutismaisen puolueeton ja objektiivinen, mutta kirjoittaja on ratkaissut oman arvomaailmansa suhteen aiheeseensa. Tosiasioista ei värikkäästä ilmaisusta huolimatta luovuta, mutta kaikkia faktoja ei tarvitse sekaan tunkea.
Feature ei sen sijaan ole reportaasi tapahtumista tietyssä paikassa ja ajassa; se on uutisointia. Feature voi rakentua reportaasin varaan, mutta käsittelee asioita etäännytetymmin ja monipuolisemmin. Päiväkohtaisuus suhteessa uutisiin ei ole tarpeen, eikä usein hyväksikään. Feature ei siis ole uutisten taustajuttu tai syventävää aineistoa. Se toimii omilla keinoillaan, ja aihe voi löytyä menneisyydestäkin. Henkilöjuttu on tyypillinen feature, mutta tunnin kahvituokioon perustuva teksti ei ole. Feature vaatii syvällisemmän paneutumisen ja mielellään useita tiedonlähteitä. Kaikkia niistä täytyy tarkastella tiukan lähdekritiikin silmin, myös henkilön kertomaa. Siksi esimerkiksi Ulla Ahvenniemen esittelemä kirjoittamansa Kari Uusikylän haastattelu kymmenen vuoden takaa ei ole featurea tai ainakaan tyylipuhdasta sellaista, vaikka artikkelissa on puhuttu myös lapsuuden traumoista.
En lähettänyt Hesariin Saarikoskelle ehdotusta featuren suomenkielisestä versiosta. Minusta kukaan ei sellaista kaipaa, eikä eurooppalaisissa kielissä taida missään sellaista olla. Tarinallinen journalismi on siis ihan hyvä valinta. Uutisessee ei sekään ole riittävän täsmällinen. Tärkeintä on ymmärtää artikkelin luonne, niin kirjoittajan kuin lukijankin.
Feature – Kirjoittamisen mestarikurssi
(Toim.) Tuomas Kaseva, Reetta Räty ja Olli Seuri
Teos, 2022
