EMMA: Beuys & Eliasson
EMMA eli Espoon modernin taiteen museo on onnistunut suhteellisen pienillä resursseilla tasapainottelemaan yllättävien, taiteellisesti kiinnostavien ja tunnetumpien, takuuvarmojen nimien välillä. Museotila antaa mahdollisuuksia moneen. Tapiolassa ei olla keskustan kävelyetäisyyksillä toisistaan olevien museoiden kainalossa, mutta visiitti on yleensä vaivan arvoinen.
Nyt esillä on kaksi taidemaailman isoa nimeä. Toinen näyttely on rakennettu poikkeuksellisen lyhyessä ajassa, vain vuodessa. Toisen taiteilijan näyttelyä on puuhattu ja aikataulutettu neljä vuotta. Ensin mainittu on Joseph Beuys (1921-1986) ja jälkimmäinen Olafur Eliasson (s.1967).
Beuysin näyttely koostuu vuonna 1981 hänen Museum Sztukille lahjoittamastaan Polentransport aineistosta. Lódźissa, Puolassa sijaitseva museo on Euroopan vanhin modernin taiteen museo, joka jäi rautaesiripun takana kuitenkin syrjään läntisen maailman taidevirtauksista. Beuys tunsi pitkältä ajalta sen johtajan ja Solidaarisuus-liikkeen alkaessa murtaa maan kahleita syntyi idea tuen osoittamisesta sille. Beuys pakkasi pakettiautoonsa arkullisen henkilökohtaista arkistoaan – piirroksia, valokuvia, julisteita, erilaisia dokumentteja – ja ajoi Puolaan. Koko reissu oli aktio eli eräänlainen performanssi.
Nyt esillä on 300 esinettä, joista 100 on teoksia, lähinnä piirroksia ja akvarelleja. Näyttely on ryhmitelty teemoittain: ekologia, talous, demokratia ja marginaalit. Minulle näyttelyllä oli arvoa eniten kurkistuksena Beuysiin ilmiönä; hänestä henkilönä on tosin yleensä ihan riittävästi rakennettu myyttiä. Nyt aatteisiin keskittyminen on hyvä ratkaisu. Kun Beuysin moniin tunnettuihin teoksiin liittyy usein hämmentäviä elementtejä, niin tämä aineisto ei aivan hirveästi sitä tee. Taannoin Berliinissä oli esillä hänen kookkaita installaatioitaan, jotka panivat yleisön supisemaan. Valtava kasa eläinrasvaa, huoneellinen kivipölkkyjä… Nyt sen sijaan ollaan turvallisesti seinille ripustettujen kuvien keskellä. Eniten siitä saa irti, kun perehtyy Beuysin henkilöhistoriaan (ellei ole tuttua jo ennestään).
Beuys sai aikansa pojille tyypillisen uskonnollisen, ankaran kasvatuksen. Hän oli jo koulupoikana lahjakas piirtäjä, liittyi Hitler jugendiin ja joutui tietenkin sotaan. Viidesti haavoittunut Beuys kärsi sodan jälkeen ankarista sotatraumoista. Tunnettu on hänen tarinansa putoamisesta lentokoneensa pilottina Krimille, jossa tataarit hoitivat häntä käärimällä huopiin ja eläinten rasvaa. Hän oli kyllä koneessa radisti-ampujana ja putosi, mutta hänet löysivät omat joukot. Sodan jälkeen hän aloitti kuvanveisto-opinnot – ja kärsi siis pahoista henkisistä vaikeuksista. Hän pääsi myöhemmin opinahjonsa opetustehtäviin ja halusi avata taidekorkeakoulun kaikille halukkaille. Se ei käynyt laatuun ja hän sai potkut. Hän perusti muutamien muiden taiteilijoiden kanssa oman avoimen yliopiston, jossa veti tuntikausien avoimia opetus- ja keskustelutilaisuuksia. Vaikka hänen ideologiansa ja opetuksensa vetosi osaan ihmisistä, hän herätti myös arvostelua. Hänen asettumisensa salaisen tiedon haltijaksi, shamaaniksi, oli vanhanaikaista. Samaan aikaan hän korosti kaikkien olevan taiteilijoita. Epätasapainoista persoonaa heijastelevat tarinat omasta historiasta ja teoksista olivat sen verran outoja, että koskaan ei tiennyt onko hän tosissaan vai onko kyse myyttisestä hahmon rakentamisesta. Kun vetää performanssin, jossa kolme tuntia sopottaa kuolleen jäniksen korvaan taiteen tulkinnasta (puheesta eivät sitä seuranneet voineet saada selvää), niin ei ole ihme myös mielenterveyden asettuneen kyseenalaiseksi. Beuysin aktiot eli performanssit olivat 60-luvun taiteellisen murroksen kuvastuma ja siihen keskittynyt Fluxus-liike yksi näkyvä ilmentymä. Performansseja teki moni muukin ja ajan viitekehyksessäkin Beuys oli omalaatuinen. Toisaalta myös osui erityisen hyvin sellaisiin aiheisiin, jotka nousivat yleiseen keskusteluun vasta paljon myöhemmin. Myös omien teosten kopioiminen ja monistaminen oli hänelle tyypillistä – originaali ei ollut tärkeä. Arvottomien materiaalien käyttäminen heijasti kierrätysajattelua, eikä teosten säilyvyys ollut mielessä etusijalla. Beuysilla esimerkiksi hunajan ja jänisten käyttämiseen liittyi myös symboliarvoa sosiaalisen kontekstin ja epäherooisuuden teemoissa.
Vihreän liikkeen perustajiin kuulunut Beuys ei sopeutunut politiikkaan, koska se oli liian rationaalista. Käytännössä hänestä tuli liikkeelle rasite ja hän sai siitä potkut, tosin hän omasta mielestään lähti itse. Sosiaalisena taideteoksena hän halusi pitää koko yhteiskuntaa, taidetta taloudellisen vaihdannan kivijalkana. Taustalla oli vaikuttanut painokkaasti steinerilainen antroposofia, millä oli Saksassa hyvin kaksijakoinen kaiku. Hilpeyttä herätti aikanaan Beuysin kokeilu laulajana kylmän sodan aikaan (löytyy youtubesta, kuten paljon muutakin videomateriaalia).
Beuys kuoli 1986 kesken Tampereella rakennettavan näyttelynsä. Timo Vuorikoski oli silloin Sara Hildénin taidemuseon johtaja ja hän kuvaili Beuysia maanläheiseksi tyypiksi, jolla oli kuitenkin sankka liehittelijlöiden ja seuraajien joukko. Nyt EMMAssa oli paikalla myös irlantilaisia vieraita, joiden kanssa juttelin tovin. Beuys vietti paljon aikaansa Irlannissa, koska oli kiinnostunut sikäläisistä vanhoista kulttuureista. Siellä oli eräässä pikkukylässä sovittu, että Beuys pitää opetustilaisuuden. Hän käytti niissä usein liitutaulua, mutta sellaista ei ollut saatavilla paikallisista kaupoista. Ainoat löytyivät pienen paikallisen koulun seinältä, josta ne tuotiin käyttöön. Opetustuokio pidettiin ja Beuys oli kirjoittanut ja piirtänyt tauluihin runsaasti session aikana. Liitutaulut olivat siis yhden aikansa tunnetuimman taitelijan teoksia samalla. Kukaan ei älynnyt kertoa sitä kuitenkaan koulun talkkarille, joka roudasi taulut takaisin kouluun. Kun asia havaittiin, järjestäjät säntäsivät koululle juuri nähdäkseen kuinka talkkari pyyhki taulut puhtaaksi. Tämä on tarina, jonka paikkakunta kuulemma vaihtelee. Se saattoi tapahtua Limerickissä, tai ehkä jossain muualla.
Beuysin kuuluisa teos 7000 tammen istuttamisineen ja basalttikivipylväineen Documenta -tapahtuman yhteydessä on hänen tunnetuimpiaan ja saa toimia aasinsiltana Eliassoniin. Huikea koko on tässä se avain.
Olafur Eliasson tunnetaan nimittäin suuren mittakaavan teoksistaan, kuten keinotekoisista putouksista tai valtavien jääkimpaleiden rahtaamisesta Pariisiin. Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä nykytaiteilijoista, ja esimerkiksi Artsy -taidejulkaisu valitsi hänet nykytaiteen top kymppiin. En ole nähnyt juurikaan näitä megalomaanisia teoksia muuten kuin kuvissa, mutta mielipiteeni on kuitenkin päässyt jotenkin niistä rakentumaan. Eliasson edustaa sellaista nykytaiteen ilmiötä, jota en itse juuri arvosta. Megatähtiluokka ei minua yleensä pahemmin kiinnosta, koska siihen liittyy liikaa ulkotaiteellista hälyä. Suuruus on monesti tärkeämpää teoksissa kuin sisältö. Kuvaavaa tähteydelle on myös tämän hepun aikataulujen kiireys. Haastattelujen saaminen on todella vaikeaa, eikä tuntia löytynyt visiittiin taiteilijakollegoiden ainutlaatuiseen näyttelyyn.
Eliasson puhui itse pitkään taiteen merkityksestä yhteiskunnan muovaamisessa, mikä on tietysti yhdistävä linkki Beuysiin. Muuten nämä näyttelyt eivät minusta luo samanaikaisuudella lisäarvoa. Eliasson löpisi suunnistamisen näkymisestä hänen töissään, joissa se on viittaus myös moraaliseen kompassiin. Maisemassa kävely on allegoria sille, miten asioiden suuruusluokka elää ajassa. Kaikenlaista muutakin ympäripyöreää lätinää hän esitti, millä on kuulijasta riippuen yhteys teoksiin tai se jää ulkokohtaiseksi. En itse saanut oikein otetta puheen ytimestä; tietysti esimerkiksi luonnonsuojelun teemat ovat tärkeitä ja kehittyvien maiden tukeminen samoin. Silti teemat ovat löysiä suhteessa duuneihin.
Eliasson on tunnettu myös aurinkokennolla toimivien pikkuaurinkojen myynnistä, millä tuetaan vailla sähköä olevia kehitysmaiden asukkaita. Keltainen muovilaite maksaa vähän enemmän kuin kunnollinen retkeilijän aurinkokennolamppu. Hankin taannoin sellaisen itsekin mökille. Hauska, epäkäytännöllinen ja hintava. Eliasson mainitsi puhuneensa juuri näistä tärkeistä teemoistaan esimerkiksi Ségolène Royalin kanssa, joka on tunnettu ranskalainen poliitikko ja presidenttiehdokaskin. Ollaan siis piireissä.
Täytyy vielä ennen teoksiin siirtymistä mainita tunnettu Eliassonin ”tehdas” Berliinissä. Hänellä on 90 hengen porukka tekemässä teoksia. Nykytaiteessa tällainen käytäntö ei ole suinkaan harvinaista, tosin tuo henkilömäärä on paljon isompi kuin monilla muilla. Ja läpi länsimaisen taiteen historianhan on mestareilla ollut oppilaiden parvi tekemässä ikävät hommat. Kun olen ollut itse kehittämässä organisaatioita ja niiden johtamista, niin minua kiinnostaa kovasti myös tämä hänen ”firmansa” työelämän ilmiönä. Tuollainen joukko on jo ihan kunnon organisaatio, jossa täytyy olla rakenne, vastuita, tavoitteita, toimenkuvia, palkitsemisjärjestelmiä, tiimejä… Mutta siitä näkyy ulospäin vain yksi henkilö. Minulle jäi raksuttamaan yksi kysymys: tämäkö on se mitä saadaan aikaan sadan hengen voimin? Jotenkin minua kaivertaa myös sellainen ajatus, että missä on niiden kaikkien muiden ihmisten luovuus. Mikä pitää ihmiset motivoituneina omaan rooliinsa? Hitto, kun olisi edes 50 ammattilaista, niin mitä sellaisella saisikaan aikaiseksi!
EMMAssa Eliassonin tärkein teos on Pentagonal mirror tunnel, viiden kehään sijoitetun peilin kokonaisuus, jossa näkee peileistä ympäristöään, itsensä takaa ja sivusta sekä peilien muodostamaan tunneliin (kuvassa yllä. Se on ihan hauska teos, josta toki löytyy erilaisia tulkintojakin. Minusta se oli enemmänkin hauska anekdootti, jonka viehätys loppui aika pian – eikä jäänyt juuri jälkikäteen raksuttamaan. Valokuvasarjat Islannista on monotonisia kokonaisuuksia, jonoittain tulivuoria ja paikallisia mökkejä. Valokuvina tylsiä, toisteisuudessa itse asiassa vielä enemmän. Näissäkin on suunnistamisen tematiikkaa. Rantaan ajautunut ajopuu ja siihen kiinnitetyt magneetit roikkuvat katossa – ja siinäkin kompassi on idean taustalla. Berliinissä kuvattu videoteos sisältää kuvaa, jossa pakettiauton kyydissä olevaa peiliä on kuvattu liikkeessä. Täytyyhän siinäkin olla jotain erityistä, mutta ei se minulle avautunut. Sitä vastapäätä on toinen valoilla ja optiikoilla pelaava teos, joka toistaa geometrisiä muotoja. Ei ehkä ole yllätys, ettei sekään tehnyt suurta vaikutusta. Itse asiassa mietin koko ajan näyttelyssä, että mikä ihme tekee tästä jotain poikkeuksellista. Minusta esimerkiksi tavallaan samantyyppisillä aineksilla pelaava Grönlund-Nisunen on paljon oivaltavampi ja visuaalisempi. Ehkä minulle syntyy tästä joku oivallus vielä, nyt ei tullut.
