Elina Brotherus, Janne Räisänen ja muuta ajankohtaista

Suhteeni Elina Brotheruksen töihin on ollut pitkään varsin kaksijakoinen. Hänen välineen hallintansa on suvereenia ja pidän hänen vanhan koulukunnan otteestaan. Tekninen taituruus on valokuvassa keino tehdä haluamaansa jälkeä, eikä se silti taitavalla kuvaajalla hallitse tekemistä. Tässä Brotherus onnistuu. Myös hänen tuotannossaan toistunut liikkuminen maalaustaiteen kuvakielen ja valokuvan rajamaastossa on kiinnostanut, joskin kuvat ovat toisinaan yllätyksettömiä. Brotherus on samoin paneutunut kuvan tekijän ja mallin suhteeseen, vaikka onkin itse isossa osassa tuotantoaan kuviensa malli. Näin on myös Heinolla esillä olevassa uudessa näyttelyssä Les Femmes de la Maison Carré. Se on kuvattu toukokuussa 2015 Alvar Aallon piirtämässä talossa Ranskassa.

Ateneumin taidemuseon johtaja Susanna Pettersson, joka toimi aiemmin sekä Alvar Aalto -säätiön että Alvar Aalto -museon johtajana, kirjoittaa näyttelystä: ”…Ihminen kuvassa merkitsee paikan, ehdottaa kertomusta, jota me katsojina alamme rakentaa vaistonvaraisesti. Keitä naiset ovat? Mistä he ovat tulleet? Mitä aikakautta he edustavat? — Vaikka teosten kieli onkin täysin tunnistettavaa brotherusta, kuvasarjan lähtökohta on jälleen uusi, paikan päällä muotoutunut.”
Tässä kohtaa törmään itse siihen, mikä minusta Brotheruksen töissä on hankalaa: käpertynyt yksityinen ei herätä mielikuvitustani. Oma tulkintani ei lähde pohtimaan, keitä naiset ovat – niin vahvasti kuvia leimaa Brotheruksen persoonan läsnäolo. Ehkä hänen tuotantoaan lainkaan tuntemattomalle ajatus lentääkin tuohon suuntaan, minulla ei. ”Tulkintaohjeet” näyttelyteksteissä ovat minusta muutenkin usein hankalia. Katsojan pitäisi antaa kokea taide omalla tavallaan.
Brotherus on kuvissaan aina lähes ilmeetön ja eleetön, jonkinlaisen eksistentiaalisen vierauden tai toiseuden tyhjäksi puhaltama, melankolian ruostuttama ja sävyttömään hiljaisuuteen uponnut. Kun tähän yhdistää sinänsä upean mutta hieman kliinisen virheettömyyden kuvissa, syntyy ainakin minulle vahvimmin etäännyttävä, vieraannuttava efekti. Minulle se pikemminkin sulkee tarinan kuin houkuttelee mukaan. Kuvat ovat sisäänpäin kääntyneitä, mutta introspektio ei avaudu tai syvene. Tämä pysähtyneisyys toimi minusta hänen varhaistuotannossaan hyvin, ja Brotherushan on myös palannut aiempaan tuotantoonsa nyt keski-iän perspektiivistä. Värien käyttäjänä hän ei ole kovin rohkea tai taitava, vaikka niitä yksittäisinä elementteinä onkin kuvissa ollut (varsinkin keltaista). Tässä näyttelyssä minulle ei syntynyt vuoropuhelua kuvien kanssa. Eikä Brotheruksen ja ympäristön suhteeseenkaan löytynyt minusta juuri kiinnostavaa jännitettä, jos kiireetöntä yksinäisyyden sävyttämää alakuloa ei lasketa. Resonoihan se jollain lailla talon rapistumiseen, mutta minusta se ei riitä kiinnostavuuteen. Enemmän jäin vain pohtimaan kuvaajan työskentelyprosessia – ja sitäkin, että toivottavasti talon remontti etenee suotuisasti. Tuolla upealla talolla on myös omat verkkosivut: Maison Louis Carré. Kannattaa vilkaista.
Näyttelyyn kuuluu myös Tangohousut -videoteos, joka on tehty yhteistyössä harmonikkataiteilija Maria Kalaniemen kanssa. Se on Brotheruksen tuotos yhdeksän valokuvataiteilijan projektista, jossa he kuvasivat Mänttää kaupunkina ulkopuolisen silmin. Ehdin katsoa paikan päällä galleriassa noin 40 minuutin esityksestä puolet ja osan myöhemmin netistä. Kuvallisesti se tarjonnee jonkinlaista eksotiikkaa ulkomaalaisen silmään, mutta itse en löytänyt siitä erityisemmin omaa tai tuoretta näkökulmaa. Metsä ja pikkukaupunkimiljöö ovat liian tuttuja. Hidas tempo on tietysti valinta, mutta staattisuus on myös hankalaa liikkuvan kuvan käytössä. Tiiviimpi leikkaus olisi ryhdistänyt. Kun teos on ”sävellettyjä videokuvia”, niin minulle tämä kääntyi kyllä toisinpäin: Kalaniemen musiikki jyrää, ja tavallaan saumakohdat kuvaan hiukan irvistävät. Ajoittain teos kyllä imaisee mukaansa. Kestoltaan kuitenkin näin pitkä teos on galleriaympäristölle haasteellinen.
Brotherukselta on tullut myös uusi kirja, Carpe Fucking Diem. Ehkä hän on ollut näiden projektien parissa kiireinen, koska omien verkkosivujen päivitys on unohtunut. Viimeiset merkinnät ovat vuodelta 2012.

Berliiniläistyneen Janne Räisäsen näyttely Käy peremmälle. Ota vaatteet pois. on esillä Helsinki Contemporaryssä. Hän on kerännyt töillään runsaasti tunnustusta, kuten 1999 Vuoden nuori taiteilija -tittelin, ja teoksia löytyy monista merkittävistä kokoelmista. Saa nähdä löytyykö nyt vakiintunut galleristi, sillä aiemmin sellaista ei ole tainnut olla. Näyttelyt ovat jääneet kertaluonteisiksi, vaikka niitä onkin ollut merkittävissä gallerioissa.
Piirtämisestä liikkeelle lähtevät ja sattumanvaraisesti, kokeilemalla edistyvät maalaukset ovat hauskoja, kyseenalaistavat perinteitä tarkoituksellisen ”huonolla” maalaamisella ja heijastavat monista aiheista, kuten musiikista, tulevia vaikutteita.  Hänen tyyliään kai voisi kutsua vaikka neoekspressionismiksi, mutta Räisänen kyllä onnistuneesti väistää kategorisointia. Hänen työskentelytapansa on riskialtis, sillä sellainen tuottaa helposti myös hukkakappaleita ja yhdentekeviä maalauksia. Räisänen saattaa tosin korjailla teoksiaan pitkäänkin, ja käytössä on silloin hyvinkin vapaa keinovalikoima. Siinä missä moni muu hukkaa spontaanisuudessaan johtoajatuksensa, Räisäsellä tuntuu herkkyys teokseen säilyvän – tai ainakin useimmiten. Pidän hänen lapsenomaisesta kepeydestään ja yllätyksellisyydestään. Sellaista on vaikea pitää yllä aidosti. Toisaalta myös nykyinen värien käyttö keventyneine maalikerroksineen tuntuu toimivan. Aikaisemmin töissä oli raskasta fyysisyyttä paksujenkin maalikerrosten kautta, mikä teki töistä välillä myös tunkkaisia. Näyttelyssä on tuoreiden teosten ohella esillä myös vanhempaa tuotantoa, joten kehityskaarta pääsee katsomaan pidemmältäkin jaksolta. Räisänen tunnetaan hulvattomista teosnimistään, kuten Vaaleanpunainen auervaara (vas.), Elämäni ohikiitävä rakkaus: Justin Bieber skeittaa Gleisdreieckin puistossa (kesk.). ja Botoxenschwanzsuppe (oik.)

 

Bronda esittelee Kaj Stenvallin uuden näyttelyn Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Krimin krisiin innoittamana Stenvall ryhtyi maalaamaan Putin-aiheisia maalauksia, mikä oli ainakin hyvä julkisuustemppu. Lehdet esittelivät maalauksia innolla, samoin maalaus Timo Soinista puolutoveri Immosen ohjastamassa vuoristoradan vaunussa oli paljon esillä. Kummatkin olivat nopeahkosti syntyneitä karikatyyrimäisiä, tai pilakuvasta ammentavia, maalauksia. Nyt näitä on esillä kokonaisen gallerian verran. Stenvall on pitkän linjan käsityöläinen ja osaa varmasti teknisesti enemmän. Nyt maalauksissa on hassun kömpelöitä piirteitä, jotka eivät ole Räsäsen tapaan tarkoituksellisen oloisia. Maalausjälki on kuitenkin tunnistettavaa Stenvallia, ankkojen tilalla on nyt vain poliitikkoja ja Bond. Vaikka jokunen maalauksista hymyilyttikin, niin moni jäi uutiskuvan karrikoinniksi. Siinä missä ankkamaalauksissa oli symboliikkaa ja tunteiden peilausta, ei sitä näistä oikein irtoa. Aluksi Stenvall ei omien sanojensa mukaan edes ajatellut, miten maalaukset toimivat myynnillisesti. Nyt teoksen valikoimasta saisi noin 6-7 000 euron panostuksella.

Galleriakierroksen yllätysjokeri löytyi Galleria Huudosta Uudenmaankadulta: Surullisten piknik. Taiteilija on Heidi Elisabeth Hänninen. Näyttely on esillä nyt neljännessä galleriassa, mutta alkunsa se on saanut jo vuonna 2009. Näyttely on installaatio, joka toisintaa murmanskilaisen tunturihautausmaan. Se koostuu betonisiin kehyksiin astetuista hautakivissä olevista vainajien kuvista, kelloista, hautoja koristavista muovikukista… se tuo paikalle venäläisen suremisen kulttuurin. Taiteilja on pitänyt osana näyttelyä myös työpajoja, joissa on keskusteltu kuolemasta, surusta, venäläisyydestä ja taiteesta. Aihe on kaikkea muuta kuin kevyt, mutta se haastaa myös pohtimaan. Galleria on tässä näyttelyssä elämyksellinen kokonaisuus, ei vain kokoelma kuvia. Juttelin myös taiteilijan kanssa tovin; esille tuli myös jälleen taiteilijan taloudellinen karu arki. Taiteen esille saaminen verottaa ankarasti omaa lompakkoa. Onneksi teosta on pari kertaa myös tuettu näyttelyn rakentamisessa.

Täydennän tähän samaan päivitykseen pari muutakin näyttelyä, vaikka kävinkin niissä vasta 13.1.2016.

Galleria Ama tarjoaa Tiina Heiskan uuden näyttelyn Doll House. Heiskan teoksia on mm. Amos Andersonin taidemuseon, HAMin eli Helsingin kaupungin taidemuseon, Saastamoisen säätiön ja Sara Hildénin taidemuseon kokoelmissa. Takana on kymmeniä näyttelyjä tällä vuosituhannella, joista olen itse nähnyt pari Amassa aiemmin. Pidän hänen maalaustensa tunnelmasta ja eräänlaisesta tarinallisuudesta, joka luo psykologisen jännitteen. Hänellä on myös tunnistettava oma tyyli, joka toimii hyvin aiheen kanssa. Maalauksissa on niin ikään valokuvauksesta ammentavia vaikutteita, mutta ne puhuttelevat silti maalauksen omilla keinoilla. Välähtävä hetkellisyys on taitavasti luotu. Doll Housessa on sekä isoja maalauksia että pienempiä kasvokuvia. Varsinkin isommissa töissä tunnelman unenomaisuus – ja pahaenteisyyskin – imaisevat vahvasti sisäänsä, pienemmissä se tiivistyy kasvoihin intiimimmin.

Osoituksena siitä, ettei taiteen tarvitse olla ryppyotsaista on All Yesterday’s Parties  ryhmänäyttely Myymala2:ssa. Neljän keski-ikää lähestyvän taiteilijan työt käsittelevät rockia, naiseutta ja bändielämän sivujuonteita, ikääntymistäkin. Ryijyjä, videoita, piirroksia ja esinekollaaseja löytyy Uudenmaankadulta viehättävästä kellaritilasta, jonka ohi kävelee helposti. Lähellä ovat mm. galleriat Huuto, Heino ja Artika (jonka Avaruus-näyttelynkin vilkaisin, ei löytynyt kiinnostavia töitä). Taiteilijat ovat Emma Suominen, Anna Jensen, Aiju Salminen ja Elina Hakkarainen. Mukana on myös Mötorhead-aihe, joka ajankohtaistui surullisella tavalla. Näyttelyn kohdalla huomaa median merkityksen: kun Hesarin Nyt-liite kirjoitti näyttelystä, niin kävijöitä on kuulemma riittänyt huomattavasti tavanomaista runsaammin. Hesari kirjoittaa kiitettävän paljon kuvataiteesta, mutta harmillisesti sen linja on usein turhan konservatiivinen.

Kun käytännön teknisistä syistä kuvat ovat tässä blogissa pieniä, niin selvennetän vähän. Piirroksen tekstissä lukee: Yhtäkkiä halusin harrastaa muutakin kuin kännissä olemista. Ryijyssä puolestaan kirjailtuna on Mötorheadin klassikko The Ace of Spades. Mittakaava kuvissa on harhaanjohtava; piirros on pieni ja osa sarjasta, ryijy tietysti kookas.

En pidä tapanani kirjoittaa näyttelyistä, jotka eivät itseäni jollain lailla säväyttäneet. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta jokin liikahdus täytyy syntyä. Teen nyt pienen poikkeuksen, sillä en saanut näistä töistä oikein mitään otetta. Galleria G:ssä on esillä Irmeli Mäkilän maalauksia, jotka ammentavat arabeskien rikkaasta kuvastosta. Olen nähnyt hänen yhden näyttelynsä aiemmin tm galleriassa ja silloin kookkaat maalaukset olivat runsaita ja sinällään mielenkiintoisia. Arabeskien tai islamilaisen ornamentiikan näkyvyys länsimaisessa taiteessa on jo vuosisatojen takaista, ja aihe on ollut suosittu monessa muussakin yhteydessä, kuten sisustuksessa. Siihen on vaikea löytää tuoreita näkökulmia. Nähtäväksi jää, mitä sen suosiolle käy nyt pakolaisten myötä. Tällä kertaa Mäkilä on tehnyt pääasiassa sarjan pieniä, mustavalkoisia maalauksia, joissa arabeskeistä on pelkistetty monimutkaisuus tai geometrisyys ja värit. Niiden sijaan maalauksissa on esimerkiksi pyöreitä muotoja, jotka ikään kuin verhoavat alkuperäisen. Länsimaisuusko siinä jyrää idän? Mitä aiheesta jäljelle, kun siitä riisuu lähes kaiken sille ominaisen? Ei minusta juurikaan mitään. Ornamentiikalle tyypillinen kurinalainen ilmaisu on vaihtunut epätarkkaan, velttoon siveltimen jälkeen. Ainoastaan yksi 2 x 2 metrinen työ (keskellä) muistuttaa Mäkilän aikaisemmista töistä ja siinä aihe on jalostunut rikkaammalla tavalla. Hänen monissa aiemmissa töissään on printtikuviomaisia pintoja, jotka maalauksina jäävät harmittomiksi, sisustuksellisiksi. Nyt mukana on näitä vähemmän. Parhaimmillaan Mäkilä on kuitenkin juuri värien parissa ja niistä luopuminen tuntuu nyt oudolta valinnalta.

Laitan vielä jatkeeksi visiitit parissa oivallisessa näyttelyssä (16.1.2016): Forum Boxissa on esillä Arto Korhosen taidokkaita akvarelleja Pyöräretki-sarjassa ja Petr Rehor on tuonut Galleria Pirkko-Liisa Topeliukseen Days in Rome nimeä kantavat työnsä. Muistan nähneeni Korhosen valokuvamaisia akvarelleja joskus vuosia sitten, enkä enää edes muista missä. En periaatteessa kovin jykevästi riehaannu maalauksista, jotka lainaavat ilmaisunsa valokuvalta – enkä sen puoleen myöskään valokuvista, jotka teeskentelevät maalauksen keinoilla. Parhaimmillaan kuitenkin tällä harmaalla vyöhykkeellä voi syntyä varsin kiinnostavia töitä, ja lainojahan aina otetaan muusta kuvataidekentästä. Korhosen huomio kiinnittyy ympäristön merkityksettömiin yksityiskohtiin, roskapusseihin ja takapihoihin. Hänen aiemmissä töissään on havaintoja esimerkiksi Berliinistä – ja nyt ollaan liikkeellä fillarilla. Triviaalilta tuntuviin aiheisiin sisältyy kuitenkin pintaa enemmän. Useamman arkin muodostamista töistä muodostuu isojakin kokonaisuuksia ja samalla kuvat saavat esineellisen olemuksen, ne eivät ole vain pintoja. Samoin maalatut pahvimukit ja niiden vieressä maalaus keskustelevat pinnan ja muodon olemuksesta.

Petr Rehor on tunnettu kriitikkona ja kuraattorina. Hän oli tuomassa esimerkiksi Jean Tingely -näyttelyä Amos Andersonille ja on vaikuttanut pitkään Taide-lehdessä. Tsekkisyntyisen (s. 1949) maalarin aiemmat työt eivät olleet minulle tuttuja, vaikka hänen nimensä on tullut kuvataidekentällä vastaan. Villa Lantessa vietetyn puolen vuoden aikana innoituksensa saaneet maalaukset tuovat mieleen menneiden vuosikymmenten kuvakieltä, mutta niihin on tarttunut myös muita vaikutteita kaduilta ja graafisen suunnittelun saralta. Rehor kertoo itse lehtikioskilta haettujen päivälehtien olleen työskentelyn lähtökohta. Maalausten retrohenkisyydessä on viehätyksensä, vaikka kuvakielen persoonallisuus jääkin välillä hiukan ohueksi.