Uutiset
-
Turvaton tila – agonistisia esseitä
Nopeuttava yllyke kirjan lukemiseen tuli yllättävällä tavalla. Herman Raivio käytti Hesariin kirjoittamassaan arvostelussa Miranda Julyn romaanista Nelinkontin termiä ”seksiä kuvataan graafisesti”. Naureskelin tätä Facebookissa. Suomen kielessä graafinen tarkoittaa nimittäin piirroksellista. Raivio oli sortunut englannin sanan graphic merkitykseen: havainnollinen, kursailematon, paljas. Tuo anglismi on lipunut esimerkiksi elokuva-arvosteluihin graafiseksi väkivallaksi, graphic violence. Kaltaistani kielipoliisia on huvittanut tämä piirrosten ilmestyminen romaaneihin ja leffoihin. No, joka tapauksessa postaukseni kommenteissa Raivion kirjaa suositeltiin. Olin pannut sen kyllä jo lukulistalleni, koska siinä käsitellään paria minua erityisesti kiinnostavaa aihetta eli kritiikin olemusta ja betonibrutalismia arkkitehtuurissa. Ja eivät toki muutkaan aiheet, kuten puhe seksuaalisen vapautumisen teemasta henkisessä kasvussa tai identiteettipolitiikan logiikka, huonoja ole. Päinvastoin. Kun jo kirjan nimessä…
-
Operaatio Fake
Eläköitynyt keskusrikospoliisin tutkija Kimmo Nokkonen on kirjoittanut napakan kirjan vuosistaan taiderikosten parissa. Virallisesti Operaatio Fake kesti vuodet 2013-2021, mutta kirja laventaa tarkastelua myös sen ulkopuolelle. Keskeisiä hahmoja ovat kuuluisa väärentäjä Veli Seppä ja jo omilla muistelmillaan kohua herättänyt Jouni Ranta. Näiden lisäksi tulee käsitellyksi osa muistakin tunnetuimmista ja joitakin vähemmänkin tunnettuja rikostapauksia. Taidekauppias Jarmo Lepistön ja M.O.R.E -rikolliskoplan tekemiset ovat näkyneet aikoinaan lehtien palstoillakin. Galerie Vision eli Reijo Pollarin ja Kati Kärkkäisen putiikki yhteistyökumppaneineen on ollut Nokkosen tutkinnan tärkeä siivu. Rapiat pari sataa sivua on asiapitoista tekstiä vailla erityisiä proosallisia pyrkimyksiä. Se toimii mainiosti näinkin, vaikka lukukokemusta olisi voinut ryydittää hiukan journalistisemmalla tyylillä. Kustantaja eli Docendo on toki avustanut, mutta…
-
Suomen taiteen multakausi
Kolme Aalto-yliopiston tutkijaa – Riikka Haapalainen, Tiina Pusa ja Helena Sederholm – ovat kirjoittaneet muhkean teoksen, jossa tarkastellaan niin sanottua Suomen taiteen kultakautta. Sehän tyypillisesti luokitellaan ajanjaksoksi 1880-1910, ja taiteen rooli kansallisen identiteetin rakentaja on sen keskeistä sisältöä. Kirjoittajat ovat pohtineet sen mukana tulleita ja yhä nykypäivänä vaikuttavia seikkoja: kuten kansallisuuteen, maisemaan, sukupuoleen ja yhteiskuntaan liittyviä arvoja. Tarinoissa ja myyteissä on siis arvostuksen taustalla syrjinnän, kolonialismin, luonnon häikäilemättömän hyödyntämisen ja elitismin varjoja. Tämä on tietenkin kiinnostava, provosoivakin, joskaan ei suinkaan uusi näkökulma. Riikka Haapalainen pohtii kultakauden käsitettä ansiokkaasti monesta vinkkelistä. Oleellista kirjassa on kuitenkin tarkastella sitä nykypäivän käsittein, arvostuksin ja tieteellisen laaja-alaisuuden avulla. Siinä otetaan tietoista riskiä: anakronismi, historiattomuuden aiheuttama…
-
Suomalaisen mediataiteen ensimmäinen vuosisata
Lukaisin mediataiteen historiaa käsittelevän uutuuden, ja herättihän se ajatuksia. Paljon on kiinnostavaa asiaa, mutta myös puutteita, joita olisi topakammalla toimittamisella saanut karsittua. Olin elokuun lopussa myös teoksen julkistamistamistilaisuudessa Kiasman teatterissa, joka oli melkeinpä viimeistä tuolia myöten täynnä. Kiinnostusta aiheeseen siis tuntui riittävän. Kirjan taustalta löytyy monia eri tahoja yhdistävä MEHI-projekti eli madiataiteen historian kartoitus. Heti alkuun täytyy tietysti kysyä: mikä mediataiteen määritelmä on? Esipuheessaan kirjan toimittajat Heidi Tikka, Petri Kuljuntausta, Tytti Rantanen ja Minna Tarkka eivät lähde tarkkaan erittelyyn. Se on näin monimutkaisessa aiheessa ihan oikea ratkaisu, mutta aiheuttaa myöhemmin lukijalle melkoisia haasteita. ”Mediataide on mediaa käsittelevää ja sen välineitä käyttävää taidetta.” Ja perässä todetaan sen liittyvän tekniikan kehittymiseen. Määritelmä…
-
Espoon teatteri eli et – kielipoliisin ja harrastajagraafikon kommentit
En malta olla kommentoimatta tätä uutta ”nimeä”. Ihan kielipoliisina ensimmäiseksi tulee miettineeksi sen taivuttamista sijamuodoissa. &:n ensi-ilta? &:issä on aikaa puuhailuun? Vai pitäisikö se kuitenkin käyttää ihan suomeksi: sehän merkitsee kuitenkin sanaa ja – se mielellään esimerkiksi yritysnimissä sanotaankin suomeksi Lakitoimisto Kanenen & Lintunen on siis Kananen ja Lintunen. Joka tapauksessa Espoon teatteri väittää olevansa nyt nimeltään &. Se tietysti lausutaan latinan et mukaan. No, tarkastellaanpa asiaa hiukan. Englanniksi merkki on nimeltään ambersand (palaan tähän kohta), ranskaksi esperluette ja saksaksi Et-Zeichen ja siis eri kielillä erilainen nimeltään. Viittaus on et eli ja, ja sekin on tietysti eri kielillä erilainen. Merkki kuului englannissa aakkosten viimeiseksi, jolloin se luettiin ”and per se…
