Cartier-Bresson Ateneumissa

Henri Cartier-Bressonin näyttely Ateneumissa keräsi heti avajaispäivänä hyvin väkeä. Se taisi yllättää museonkin, sillä lippuja oli myymässä minun käydessäni vain yksi kassa ja jonossa ehkä kolmisenkymmentä henkeä. Samalla täytyy mainita Ateneumille tuttu ongelma: kun nousee näyttelyn pääsaliin, niin ihmiset eivät oikein tiedä mihin suuntaan pitäisi kulkea. Isossa salissa se, että osa kulkee myötäpäivään ja toiset vastapäivään, ei vielä pahasti häiritse. Sen sijaan käytävillä kahteen suuntaan kulkeva väenpaljous tympii.
Näyttely on tietysti jokaiselle valokuvaentusiastille pakollinen, mutta vähemmän perehtyneelle se tarjoaa hiukan erilaisen näkökulman klassikkokuvaajaan kuin tunnetuimmat työt. Pääosassa eivät nimittäin ole ratkaisevan hetken vanginneet kaupunkikuvat, vaan kuvareportaasiaineisto eri puolelta maailmaa. Ja sitähän Cartier-Bresson jopa ensisijaisemmin oli: kuvareportaasien tekijä aikana, jolloin kuvan merkitys nousi aivan uudelle tasolle. On oikeastaan häkellyttävää, että hän osui Kiinan vallankumouksen keskelle, Gandhin murhan aikaan suurmiestä kuvaamaan ja vielä Indonesian itsenäistymisenkin tallentamaan. Näyttelyssä on kuvia näistä maista (ei tosin Gandhi-kuvia muuten kuin vitriinissä olevan lehden reportaasissa) ja lisäksi Amerikasta, Meksikosta, Japanista, Neuvostoliitosta ja tietysti Euroopasta. Myös muotokuville on annettu paljon tilaa. Kuvaajana Cartier-Bresson löytää kiinnostavuuden ihmisistä, heidän arjestaan ja kohtaamisistaan. Kuvissa näkee ihmisten samanlaisuuden, vaikka mantereet ja poliittiset järjestelmät vaihtuvat.
Magnum -kuvatoimiston perustajiin kuuluvan legendan tyyliä on jäljitelty ehkä enemmän kuin kenenkään muun – tai yritetty. Aika moni kamerakerholainen on katukuvaajana etsinyt samanlaisia ratkaisevia hetkiä, ja moni ammattilainenkin. Näyttelyssä on kiinnostuneille kiitettävästi materiaalia myös Cartier-Bressonin henkilöhistoriasta, mutta olisin itse toivonut myös työvälineen pääsevän paremmin esille. Leica on nimittäin niin erottamaton osa hänen työtään, että nykyisessä kännykkäkuvaamisen maailmassa työvälineen ymmärrys on unohtua. Cartier-Bresson aloitti kuvaamisen 30-luvulla, jolloin kinofilmikameroista ei ollut runsasta tarjontaa niiden tultua varsinaisesti markkinoille vasta edellisen vuosikymmenen puolenvälin tietämissä. Leica oli ollut pikkukameroiden kehittämisen uranuurtajia, ja Cartier-Bresson tunsi Leitzin perheen (siis tehtaan omistajat). Toisen maailmansodan jälkeen Leicasta tuli oman alansa ykkönen, mikä oli tietysti saksalaiselle yhtiölle erityisen merkityksellistä. Cartier-Bresson käytti suurelta osin vain yhtä objektiivia, joka oli 50 mm. Sen kanssa oli pakko mennä lähelle kohteitaan, ja yhden linssin käyttämisen myötä rajaamisesta tuli vaistomaista. Harvan kuvaajan lopullinen kuva on ollut valmiina jo negatiivissa. Sevilla, Espanja, 1933.

Täytyypä vielä mainita kolmen näyttelyn kokonaisuus: Didrichsenin taidemuseon Väri vapautuu, Amos Andersonin Taide elämänasenteena – Sigurd Frosteruksen kokoelma sekä HAM:n Taidesalonki 100 vuotta. Kaikissa on esillä viime vuosisadan alun  suomalaista maalaustaidetta ja nimenomaan värien käytöstään tunnettuja taiteilijoita:  Verner Thomén, Magnus Enckell, Alfred William Finch, Juho Mäkelä, Tyko Sallinen, Sigrid Schauman, Ragnar Ekelund, Marcus Collin, Alvar Cawén ja Jalmari Ruokokoski. Kuvassa: Verner Thomé, Borélyn puistossa, 1909.