Ateneum: Suomen taiteen tarina

Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttelykokonaisuus jatkaa museon upeaa ja vireää näyttelysarjaa. Museonjohtaja Susanna Pettersson aloitti tehtävässään syksyllä 2014 ja tuntee talon läpikotaisin työskenneltyään siellä aiemmin lähes 20 vuotta. Hänen myötään talossa näyttää olevan kunnianhimoinen ja positiivinen meininki. Näyttelyiden rakentaminen on tietysti suurimmassa määrin ryhmätyötä, mutta johtajan linjaukset ja motivoivuus ovat tärkeitä. Museon asiantuntijat ovat varmasti sisällöllisesti taiteesta innostuneita, mutta se ei aina riitä kävijäkokemuksen kehittämiseen. Museo on saanut paljon palautetta siitä, että klassikot eivät ole välttämättä lainkaan esillä. Kolmoskerros oli ennen remonttia muutenkin ehkä hiukan liian kauan pysynyt samanlaisena ollakseen kiinnostava esillepanoltaan. Sinänsä on erikoista, että ei siellä tosiaan ruuhkaksi saakka aiemmin ihmisiä tungeksinut – nyt samat teokset taas saavat jopa jonottamaan. Sama ilmiö näkyy japonismi-näyttelyssäkin: kun japanilaisia teoksia omasta kokoelmasta oli esillä edellisen kerran, niin ei niiden ympärillä tungeksittu. Nyt ne taas kiinnostavat. Hyvä tarina ja houkutteleva ulkoasu ovat tärkeitä. Näyttelyarkkitehdit korostivat tätä viettelyn merkitystä tämänkin uuden näyttelyn kohdalla, kuitenkin myös katsojan pysäyttämistä.

Esillä ovat siis Kansallisgallerian kokoelman huiput ja niitähän riittää. Näyttelyn ripustuksessa on haettu 1800-luvun lopun mallia, joka on lähtöisin Pariisista. Maalauksia on useassa kerroksessa, mutta ei sikinsokin. Veistoksia ja maalauksia on samassa tilassa. Facebookin Näyttelysuosituksia-ryhmässä Marina Catani, eräs johtavista Edelfelt-tuntijoista kommentoi, että alarivi oli haluttu. Se on yllättävä huomio, sillä välttämättä katse ei sinne osu. Sehän on vähän kuin Alkon kyykkyviinihylly. Ripustuksessa riittää teoksia ja asettelun detaljeja useampaankin käyntikertaan. Suomalaisten teosten rinnalla on kokoelman ulkomaisia huippuja, kuten Munch ja Modigliani (jonka suurnäyttely on tulossa syksyllä). Nämä tarjoavat oivallisia vertailukohtia suomalaisille.

Näyttelyarkkitehtuurin pääsuunnittelija on ollut hollantilainen Marcel Schmalgemeijer ja tilagrafiikasta vastaa Mariëlle Tolenaar. Teosteksteistä löytyy yksi keskustelua museossa herättänyt ja kävijänkin kannalta tärkeä piirre: ne on sijoitettu ryhmiin ja valkoisella tekstipohjalla seinään (eli perinteinen kyltti on poissa). Ryhmäripustuksissa ei jokaisen teoksen tekstiä ole lainkaan (tai ainakaan ei vielä pressitilaisuuden aikaan ollut). En ole ihan varma tunnistavatko kaikki Edelfeltit ja Gallen-Kallelat kuitenkaan, hiukan tuntemattomammista nimistä puhumattakaan. Idea on ollut nostaa teokset esille, luoda niiden välisiä jännitteitä ja tehdä elämyksestä yltäkylläinen. Tieto on jäänyt hiukan taka-alalle. Itseäni se ei haitannut, mutta oli asiaa jouduttu museossa pohtimaan. Väljästi kronologiaa ja teemoja yhdistävä asettelu vie katsojaa eteenpäin mutta ei sido esimerkiksi kiertosuuntaa. Se on hyvä ratkaisu. Käytäviltä on purettu sinne edellisen remontin aikana laitetut kiinteät vitriinit, mikä tekee myös näistä tiloista avarampia ja antaa teoksille enemmän esillä olemisen mahdollistavaa pintaa. Sekin on hyvä päätös.

Pienikokoinen mutta valtavan runsaasti kuvitettu näyttelykirja on sekä teksteiltään että visuaalisesti erittäin onnistunut. Se on melkeinpä pakkohankinta jokaiselle vähänkin taiteesta kiinnostuneelle.
Multiamediaesitys Helen Schjerfbeckistä on toteutettu japanilaisen yhteistyökumppanin kanssa. Se on ikään kuin iso ipad. Se on toimiva ratkaisu, ei kuitenkaan edusta sellaista kehityksen eturintamaa kuin on ehkä ajateltu. Esimerkiksi kauppakeskuksissa ja monissa museoissakin tuo on melko vakiintunutta tekniikkaa.

Täytyy vielä mainita, että näissä kokoelmanäyttelyissä on valokuvaaminen ilman salamaa sallittu. Tämä on tapa hankkia museolle ilmaista näkyvyyttä some-kanavissa, vaikka se onkin herättänyt keskustelua. Sama käytäntö on ulkomaillakin useissa isoissa museoissa. Itseäni on esimerkiksi Lontoossa ja Berliinissä tosin häirinnyt selfie-kulttuurin leviäminen museoihin. Onhan se kiva laittaa instagramiin todiste siitä, että nyt tuli tämäkin nähtyä. Vai onko?

Kuvassa alla seisomassa museonjohtaja Susanna Pettersson ja istumassa näyttelytyöryhmän jäsenet, keskellä mikrofoni kädessä Marcel Schmalgemeijer. Ellen Thesleff, omakuva ja Hugo Simberg, Haavoittunut enkeli. Muut kuvat näyttelyripustuksesta.