Anu Silfverberg: Sinut on nähty

Ilahduin kovasti huomattuani taannoin Anu Silfverbergin kirjoittaneen teoksen, jonka kerrottiin sisältävän terävää elokuva-analyysiä. Kaltaiselleni harrastajalle sellainen on aina kiinnostavaa. Kirja oli erittäin suosittu: sen saaminen kirjaston varauksien kautta kesti kuukausitolkulla. Nyt vihdoin oli myös aikaa purkaa suurta pettymystäni sisältöä kohtaan. Etenkin pohdiskeluna elokuvista se on kovin vaatimatonta tasoa.

Avatessani kirjan totesin, ettei se sisällä sisällysluetteloa, lähteistä puhumattakaan. Odotettavissa oli siis löyhää tekstiä aiheesta toiseen. Ja näin myös kävi. Kirjan yhtenä lähtökohtana oli metoo-ilmiö, joka laveni yleisemmäksikin pohdinnaksi sukupuolesta ja sen näkymisestä kulttuurissa. Silfverberg ottaa tutun ja kovin helpon tavan käsitellä sitä: oman persoonansa kautta. Henkilökohtaisuudella voi luoda lukijaan välittömän, avoimelta vaikuttavan kontaktin. Toisaalta se on myös tapa väistää joskus vaivalloistakin taustatyötä. Se vaatii myös kiinnostuksen syttymistä kirjoittajan peroonaan, ja kaltaiselleni pikemminkin asiaan keskittyjälle se on jokseenkin uuvuttavaa. Tällainen peilaaminen omaan henkilöhistoriaan kasvoi sosiaalisen median myötä myös lehdistössä nopeasti. Minulle se on aina ollut jopa vastenmielistä: en ole kiinnostunut toimittajan perheestä, mielipahasta tai kavereista, vaan käsiteltävästä aiheesta.

Kirja lähtee siis liikkeelle Silfverbergin lapsuuden tärkeistä elokuvista (tai ihan aluksi on viittaus metoo-ilmiöön). Suomi-filmin mustavalkoisia katsoessaan hän kertoo halunneensa olla Tauno Palo, ja hämmästyttävän hienosti yli nelikymppinen palauttaakin mieleensä alle kouluikäisenä kokemansa. Rohkenen epäillä muistikuvien autenttisuutta, koska samoja filmejä on aikuisena kukin nähnyt uudelleen, ja on oikeastaan mahdotonta säilyttää varhaisia kokemuksia. No, E.T. on konkreettisempi ja varmasti myös oikeasti elävämpi muisto. Spielbergin klassikon nähdessään Silfverberg oli kahdeksan. Mielipaha syntyi siitä, että päähenkilö oli poika – ei siis tyttö. Tuolloin se oli kuitenkin vielä helppo ohittaa. Nyt häntä sitten askarruttaa, miten  sukupuoleton avaruuden olio lasten kesken määritettiin mieheksi, ja pääosissa on vain poikia. Se on tietysti ohjaajan oman lapsuuden kuvausta, minkä Silfverberg kyllä tavallaan tunnistaa mutta ei hyväksy.

Silfverbergin lapsuus etenee seuraavaan vaiheeseen, jossa suureksi idoliksi nousee Dingo. Ja tässä kohtaa lukijalla – jos vain on tarkkaavainen – on syytä hätkähtää. Silfverberg kirjoittaa: ”Meille, joille Dingo oli annettu, se merkitsi oman halun ilmaisemista voimalla, koko ruumista asuttaen. Ei ole yllättävää, että tytöt suosikkibändin poikia kuullessaan kiljuvat. Kiljuminen on naisille vakiintunut tapa ilmaista halua julkisesti.” Ja vähän myöhemmin: ”Dingo tarkoitti meille kahta asiaa: vapautta ja seksiä. —- Se, että kymmenvuotiaat tytöt hekumoivat makuuhuoneissaan jonkun meikatun keimailijan kuvia ahmien, voi olla häiritsevä ajatus.” Seuraa seitsemän sivua selitystä siitä, miten tuo esi- tai varhaisteinien ilmiö oli paljasta, avointa seksuaalista halua. Ja akateemiset psykologiset teoriat tunnesuhteiden eräänlaisesta harjoittelusta silkkaa lööperiä.

Tässä kohtaa olin kohtuullisen hämmentynyt. Luin tekstin uudelleen. Ja vielä kerran. Siinä menevät sekaisin silloiset 11-vuotiaan ja nykyisen aikuisen näkemykset, mutta johtopäätös on selvä: kyse oli nuorten eroottisesta kiinnostuksesta idoliin. Kun olen itse sosiaalipsykologi ja perehtynyt identiteetin kehitykseen, samoin joukkoilmiöihin, en voi olla ihmettelemättä Silfverbergin näkemystä. ”Fanittamisella” on toki muitakin merkityksiä kuin parisuhteen ”harjoittelu”. Se palvelee sosiaalisen toiminnan kautta myös kaveri-identiteetin, julkisen minän ja tunteiden hallinnan puolia, siis muiden muassa. Kirkuminen on ensisijaisesti kommunikointia muiden fanien kanssa, kontrollin ja hurmoksen rajojen testausta. Jopa sosiologin arvion juuri yhteisöllisyyden merkityksestä Silfverberg taivuttaa oman ideansa tueksi. Hän käsittelee teiniseksiä kirjassa myöhemmin, ja kas, silloin näkemys onkin jo muuttunut. Palaan siihen tuonnempana.

Ja sitten päästään seuraavaan kummallisuuteen. Silfverberg kirjoittaa samoihin Dingo-aikoihin näkemästään elokuvasta Synttärit (Sixteen candles). ”Esimerkiksi Synttärit vuodelta 1984 on sellainen hauska komedia, jossa sammuneen tytön raiskaaminen toimii tarinan käänteenä”, hän kirjoittaa. Ainut hankaluus on se, että ei siinä leffassa ketään raiskata. Siinä kyllä lyhyesti vitsaillaan sellaisen olevan olosuhteissa mahdollista, ja autossa otetaan vitsinä kuva (joka epäonnistuu). Mutta ei siis ketään raiskata. Se olisi ollut myös vuonna -84 sentään liian karua. Ja nyt Silfverberg kirjoittaa näin viitsimättä tarkistaa faktojaan. Hän muistelee, ettei tuolloin muunlaisia teinileffoja ollutkaan. Ehkä senkin olisi voinut tarkistaa vaikka imdb-tietokannasta (jossa on leffatietoja). Kyllä löytyy 80-luvulta monenlaista, myös tyttöjä protagonisteina. On toki totta, että valkokankaille päässeistä teinileffoista valtaosa edusti aikansa tunkkaista arvomaailmaa.

Lapsuuden elokuviin kuuluu Labyrintti (1986), Muppet-heppu Jim Hensonin ohjaus. Sen osalta nousee esille Silfverbergille tyypillinen seikka, johon siihenkin palaan tuonnempana: elokuvissa näyttelevien henkilöitten ihailu, fanittaminen. Tässä kohteena on David Bowie. Silfverberg mainitsee leffaa arvioidessaan myös Roger Ebertin. Kuinkahan moni tavallinen lukija mahtaa tietää, kenestä on kyse? Silfverberg kertoo ihailevansa Ebertiä mutta olevansa hänen kanssa joistakin elokuvista eri mieltä. Ebert oli siis yhdysvaltalainen kriitikko. Sinänsä hauskaa, että Silfverberg ihailee häntä, sillä Ebert oli käsikirjoittamassa aikoinaan ehkä kaikkein seksistisimpiä kuviteltavissa olevia leffoja, ohjaajana Russ Meyer. Name dropping kuuluu Silfverbergillä muutenkin asiaan. Ystäviä teatterin ja mun kulttuurin saralta löytyy, ja on kätevää laitaa heidän suuhunsa kommentteja.

Sitten kirja hyppääkin kohtuullisen pitkästi käsittelemään yliopistossa opiskelevan Silfverbergin persoonaa, jota leimaa epävarmuus omasta ulkonäöstä, miellyttämishaluisuus, ristiriitaisuus ja kiinnostus feminismiin. Leffoihin nuo luvut viittaavat vain sillä, että ovat olleet syypäitä hänen ailahtelevaan kehonkuvaansa.

Elokuvista käsittelyyn pääsee Veronikan kaksoiselämä (1991). Krzysztof Kieślowskin leffa oli tehnyt suuren vaikutuksen kaksvitoseen feministiinkin, olihan se taide-elokuva. Nyt sitten sen maalaileva, viipyilevä ja Irene Jacobin ulkonäköön keskittyvä leffa onkin jotain erityisen vastenmielistä. Mielipide on muuttunut aikojen saatossa, ja ajan hengessä – ja auktoriteettien perässä. Etäisyyteen tuijotteleva protagonisti ei ole ”todellinen”, se on miehinen mielikuva, arvioi Silfverberg. Male gaze sanelee siis Silfverbergin mukaan tätäkin elokuvaa. Laura Mulveyn, brittiläisen elokuvatutkijan, käsite onkin ahkerassa käytössä. Ja muitakin 70-lukuisia käsitteitä on esillä, mutta ei kyllä lainkaan tuoretta elokuvatutkimusta. Kriitikoiden arvostama elokuva sai jo ilmestyessään moitteita juuri eräänlaisesta seksistisyydestään, eikä sitä käy kieltäminen. Ohjaaja on tässä tapauksessa kuitenkin pikemminkin etäisyyden päästä tarkkaileva voyeristi kuin valtaansa käyttävä tirkistelijä. Kieślowski antaa henkilölle tilaa ja katselee häntä kuin taideteosta. Teoksen mystinen olemus, kerronnan hitauden korostama yliluonnollisuuden olemassaolo ovat myös päähenkilön toiminnan taustalla. Silfverberg toteaa toisaalla kirjassaan, että hänelle ei ole tärkeää mitä kerrotaan, vaan miten. Tämän leffan kohdalla juuri kertomisen tapa on oleellinen, ja sen Silfverberg kuitenkin sivuuttaa. Hänellä on tapana muutenkin keskittyä kapeasti päähenkilöiden kuvaamiseen ja heidän näyttelijätyöhönsä.

Tästä hyvä esimerkki on Kate Winsletin olemuksen pohdinta. Näyttelijä ei ole hollywoodilaisen ihanteen mukainen hoikka tähti, vaan nimenomaan näyttelijä. Hämmästyttävän suuren vallan Silfverberg antaa näyttelijälle rooleistaan, ikään kuin perinteisesti ensisijaiset ohjaaja ja käsikirjoittaja olisivat statisteja. Silfverberg luettelee listan näyttelijöitä – miehiä ihmetellessään naisten vähäisyyttä – ja kertoo samalla suuresta ihailustaan näitä kohtaan.  Philip Seymour Hoffmanista Bill Murrayhin ja Paul Giamattiin lohkeaa niin merkittävä aura, että se ylittää yksittäisen elokuvan ahtaat rajat. He ovat enemmän kuin elokuvat, joissa esiintyvät.

Elokuvakriitikko, joka eksyy sumeilemattomaan ihailuun, ei ole enää kovin analyyttinen kriitikko. Ja kriitikko, jonka katse kapeutuu näyttelijätyön alueelle, ei ole enää oikeastaan kriitikko lainkaan.

Samalla täytyy kummastella Silfverbergin suhdetta elokuvaan toisestakin näkökulmasta. Hän korostaa moneen otteeseen, että tärkeää on samastuminen. On siis pystyttävä jakamaan päähenkilön tai henkilöiden tunnekokemus. Ja aivan äärimmäisen hieno kokemus on, jos ikään kuin näkee itsensä taiteessa. Oma minä on kirjoitettu ja kuvattu elokuvan henkilöksi, se on aivan parasta!

Ennen vanhaan tyttöjä ei ollut leffoissa, joten piti samastua poikiin, väittää Silfverberg. Tarve samastumiseen on minulle ymmärrettävä mutta myös vieras tavoite: olen aina ollut utelias näkemään ja kokemaan erilaisten, itsestäni poikkeavien ihmisten tarinoita. Minulle samastumista tärkeämpää on myötäeläminen, kiinnostus niihin muihin maailmoihin ja ihmisiin. Olen keskustellut tästä myös kirjallisuuden yhteydessä. Usein ihmiset kiittelevät, että vau, löysin niin hyvin itseni. Se nostaa tavallaan heidän omaa tarinaansa, he voivat olla kiinnostavia, kun joku muukin (kirjailija vielä) on kokenut samaa. Minä puolestani totean, että se on fiktiota, peliä. Ehkä siinä on jotain samaa kuin urheilun kannattajakunnassa: olemme kaikki tietyn seuran puolesta, joten meillä on yhteinen kokemus.

Tämä näkökulma on tietenkin eri tavalla tärkeä tietyissä yhteyksissä: esimerkiksi joku vähemmistöryhmä saattaa voimaantua, kun valkokankaalla on oman itsen oloinen hahmo. Sellaisia kun ei tavallisesti ole isolla kankaalla nähty. Harmillisesti tuollaiset tarinat ovat monesti latteita vaikeuksista voittoon -kuvauksia.

Mutta että elokuvia kriitikon otteella katsova tavoittelee ennen kaikkea samastumiskokemusta, se on minusta kovin vaarallista. Se johtaa vääristyneeseen arvottamiseen. Tunnettu kriitikko Pauline Kael, joka vaikutti ennen kaikkea 70-luvulla kuten Mulvaney, eräässä haastattelussa sanoi, ettei pitänyt tietystä elokuvasta. Hän arvioi elokuvia kolme vuosikymmentä ilman sen erityisempiä standardeja tai määritelmiä, ihan vaan pitämisen pohjalta. Täytyy ihmetellä, miten hän sellaisella otteella sai niin vankan aseman. Hänen suosikkilistansa voisi muuten monelta osin olla Silfverbergin ja monen muunkin inhokkilista: miehisiä seikkailuelokuvia ja kohtalokkaita, objektiksi asetettuja naisia. Kaikkien samastuminen ei nimittäin toimi samalla tavoin.

Silfverbergin elokuvalliseen maailmaan mahtuu lähes ainostaan amerikkalaisia leffoja. Edellä oli yksi poikkeus, ja Lars von Trier on toinen. Trier on tietysti äärimmäinen esimerkki misogyniasta. Häneltä puuttuu myös täysin huumorintaju, ja vaikka hän on jollain tapaa harjoittanut itseironiaakin, on se kovin ohutta. Tässä tapauksessa olemme Silfverbergin kanssa jokseenkin samoilla linjoilla. Hän ottaa esille vielä yhden eurooppalaisen ohjaajan, Abdellatif Kechichen. Adelen elämä on herättänyt hänessä valtavan raivon – kriitikolta kyllä hämmentävää katsoa leffa seitsemän vuotta ensi-illan jälkeen, kuten hän itse kertoo. En ihmettele herännyttä vastenmielisyyttä, ja on harmi, että elokuvan tekemiseen liittyvät epäkohdat sivuutettiin. Jos leffaa haluaa analysoida – Silfverberg ei raivoltaan sitä pysty viileästi tekemään – voi pohtia esimerkiksi, mikä merkitys on ohjaajan vaimon panoksella käsikirjoituksessa. Toiseksi tirkistelevä kuvaustapa on kyllä tietoinen itsestään. Minusta se kuvasi elokuvan parisuhteen luonnetta, valtapeliä, jossa alistuja toteutti omaksumaansa esineellistävää kohtelua, siis objektina olemista. Ja toinen osoitti siihen pakottamalla valtaansa. Leffa on pikemminkin ahdistava kuin eroottinen, tai ehkä joku S/M-henkinen voi sen kokea toisin. Ei siihen ollut tavoiteltukaan lämpöä ja aitoutta, mistä Silfverberg ja hänen ystävänsä sitä kritisoivat.

Siitä pääsemmekin Silfverbergin laajasti pohtimaan aiheeseen: seksiin elokuvissa. Hän tosin suodattaa aihetta ennen kaikkea juuri amerikkalaisen elokuvan kuvaston kautta. Olen kyllä samaa mieltä, että coitus on usein katsojalle koitos. Mutta kliimaksi on sitä myös (teatterin) juonen kannalta: se on usein käännekohta, joten kohtaukseen kytkeytyy symbolisiakin viitteitä. Valta on tyypillinen, ja se kenen kasvoja näytetään liittyy valta-alistuminen-akseliin.

Tässäkin kohtaa täytyy taas sivumennen ihmetellä Silfverbergin pohjatyön ja tietämyksen roolia kirjoitustyössä. Hän on jäänyt pohtimaan, miten harvinaista elokuvissa on naisen tyydyttäminen käsin. Miehiltä otetaan suihin ja joskus naisetkin nauttivat oraalisesta seksistä. Mutta sormeilu… ja hän kysyy aiheesta myös ystäviltään. Listalle saadaan yhdessä pinnistettyä kolme leffaa. Myöhemmin Silfverberg käsittelee elokuvaa nimeltä Intimacy (2001), mutta ei saa sitä tuolle listalleen. Siinä kuitenkin on tuota sormeiluaktiviteettia ihan kohtuullisesti. Jos laittaa imdb-hakuun oikeat sanat, niin se antaa 88 leffaa joissa sormet ovat simpukassa. Niistä kymmenkunta on meilläkin nähtyjä, esimerkiksi Gaspar Noén Love vuodelta 2015.

Pitääkseen leffoja jonkinlaisena punaisena lankana kirjassaan, on Silfverberg joko tietoisen valikoiva tai ei sitten tunne elokuvia kovin laajasti. Hämmästyttävää on etenkin eurooppalaisen elokuvan lähes täydellinen puuttuminen. Almodovar? Assayas? Haneke? Jos sitten katselee amerikkalaista elokuvatuotantoa, niin hukassa on sen merkittävin trendi: supersankarileffat. Jo 90-luvun lopulla alkoi Hollywoodin taaloja hallita (sarjakuvapohjaisten) supersankarien maailma. Siellä on myös lukuisia naispuolisia sankareita. On Nälkäpeliä ja vaikka mitä. Sentään Disneyn (äärimmäisen laskelmoitu ja vastenmielisen kaupallistettu) Frozen on tuttu oman tyttären kautta. Vaikka elokuvien tuotannon sykli on sinänsä hidas, tottakai se reagoi näkyviin arvoihin. Silfverberg nostaa esille muutamia tuoreita kotimaisia (ja juu, tekijät ovat hänen kavereitaan, se on mainittava). Ison rahan maailmassa tehdään kuitenkin hyvin laskelmoidusti nyt esimerkiksi ”tyttövoimaa” uhkuvia elokuvia, koska se myy. Minulla tulee mieleen tässä yhteydessä Martta Kaukonen, joka kirjoittaa Hesariin leffa-arvosteluja. Hänelle kaikki leffat, jossa on male gazea tai muuta vanhakantaista ajattelua valmistumisajasta viis, on huonoa, ja mikä hyvänsä tyttöjen välisestä ystävyydestä kertova on hyvää. Olen poiminut ainakin tusinan teinileffoja, joille hän on antanut neljä tähteä, mutta kriitikkojen keskiarvo on kaksi.

Ja sitten vielä lopuksi siihen, mitä ihmettelin tekstin alussa: teiniseksi. Kun Silfverberg julisti Dingon ihailun avoimeksi haluksi, kiljumisen eroottiseksi julistukseksi, niin jostain syystä hän sitten pari vuotta myöhemmin pitää itseään umpiona, johon ei penetraatio olisi mahdollinen. Nelitoistavuotias ei ymmärrä leffojen naintikohtauksia. Mitä sille avoimelle halulle kävi? Ja käsitellessään Lolita-elokuvia hän melkoisen tiukasti kieltää (kuten toki kuuluukin) esiteinin seksuaalisuuden ja flirttailun. Lolita on vaikea tulkittava niin romaanina kuin elokuvina.

Ja taas näin leffaan orientoituneen lukijan näkökulmasta: Kubrickin ja Lynen leffat ovat perusvireeltään erilaisia, joten olisi ollut kiinnostavaa pohtia niitä eroja. Silfverberg kertoo samastuneensa Humbertiin, ei Lolitaan. Erikoista. Minulle kirja on edustanut paljolti sitä, miten psykologisesti osaamme valehdella itsellemme, oikeuttaa tekoja, jotka itsekin tunnistamme vääriksi. Ja miten karuja seurauksia sillä voi olla.

Monessa kohtaa kirjansa eri vaiheissa Silfverberg puhuttelee lukijaa tavalla, jossa olettaa lukijan olevan nainen. Hän osaa käyttää myös huumoria ja voimaannuttavia tunnekokemuksia vauhdittamaan lukuelämystä. Teksti on toimittajamaisen sujuvaa, ei kuitenkaan aina kovin täsmällistä. Mitään uutta metoo-teemaan se ei tuo, eikä sitäkään vertaa leffakeskusteluun. Voin hyvin kuvitella, kuinka lukija, Silfverbergin kaltainen nelikymppinen, nyökyttelee, että juuri noin, just noinkin mä koin. Että samastun. Ei tarvitse ponnistella samastuakseen johonkin muuhun. Kokonaisuudesta puuttuu esseen terävyys ja analyyttisyys yhden aiheen parissa: ajatuksia avataan ja jätetään sitten puolitiehen. Esimerkiksi elokuvakatsojan samastumisen tarpeesta olisi ollut tarpeen esittää jotain syvempää ja perustellumpaa.